Sadepilviä

Oon aina sanonut, etten mä ole rikki, en särkynyt, ei mua ole saatu palasiksi kaikella paskalla mitä mun niskaan on kaadettu. Mutta ekaa kertaa mun elämässä tuntuu, että ehkä mä sittenkin olen ollut rikki. Ihan vain siksi, että nyt mulla on sellainen olo, että haavat on vihdoinkin arpeutumassa.

Katsottiin eilen yöllä miehen kanssa Happy Go Lucky, aivan ihana leffa, josta en oikein osannut päättää, tuliko siitä hyvälle tuulelle vai surulliseksi. Vähän molempia. Mulla oli koko illan aivan hirvittävän hyvä olla, en voi käsittää. Nukkumaan mennessä sitten ahdistus iski aivan järkyttävällä voimalla. Jotenkin kaikki kurjuus, mitä oon ihmissuhteiden osalta joutunut elämässä kokemaan, päätti lyödä kasvoille kerralla. Ensimmäistä kertaa ikinä mä annoin sen vaan lyödä. Menin parvekkeelle istumaan nappikuulokkeet korvissa, annoin kyynelten valua ja katselin kuinka taivas välkkyi kun kauempana salamoi.

Kuvittelin ja uskoin aina, että ei kyyneleet oikeasti mitään puhdista, sellaisen väittäminen on aivan turhanpäiväistä "hyväksynnän hakemista" itkemiselle - selitys, jota mäkin olen monesti käyttänyt. Nyt musta tuntuu, että olin väärässä. Mulla on ollut jotenkin aivan jumalaisen kevyt, ehkä vähän melankolinen, mutta pääpiirteissään hyvin onnellinen olo. (Miten näin keskenään ristiriidassa olevat tunteet voivat punoutua niin selväksi ja yksiselitteiseksi kokonaisuudeksi?) Ehkä mä oikeasti ensimmäisiä kertoja elämässäni oikeasti pystyin antamaan itselleni mahdollisuuden päästää irti kaikista niistä menneistä tapahtumista, jotka ovat jossain sydämen perukoilla kuristaneet tunne-elämää kasaan. Ehkä?


Mutta joo. Vkl meni aika kiireisissä merkeissä. Lauantaina kisattiin Kiusan kanssa, ja molempiin ratoihin oon koiran osalta tosi tyytyväinen! Eka rata, norjalaisen tuomarin vauhtipätkä, meni vähän pieleen mun osalta, kun unohdin omat askelkuviot, ja Kiusa hyppäsi sen seurauksena yhden esteen sitten takaisin päin. Tuloksena siis hylky. Seuraavalta radalta, Ritva Herralan aivan mielettömän kivalta ja monimutkaiselta hyppäriltä saatiinkin nolla. Sääli että yksi nolla oli jo hyppäriltä (... moka ilmoittautuessa), joten kolmosiin ei vielä olekaan asiaa. Silläkin radalla tosin kielto oli tosi lähellä, kun tehostin jarrua vähän liikaa, ja Kiusa ihan oikeasti PYSÄHTYI esteen eteen ennen kuin hyppäsi. Siis ei hitto oon tyytyväinen! Yleensä se juoksee jarruista ihan suoraan läpi, tossa se reagoi! Ja vielä ihan oikein! Sääli että sitten pari sekunttia meni hukkaan, mutta eipä paljon tossa kohdin painanut. Oon ihan tosi ylpeä mun aksahurtasta!

Sunnuntaina sainkin sitten olla kisoissa duunissa ja sen jälkeen vielä vetää treenit omalle ryhmälle, josta oli kaksi reipasta päässyt paikalle tällä kertaa. Oli ihan superhyvät treenit, molemmat koirakot olivat tosi päteviä. Treenien päätteeksi vielä ilmoitin Vinhankin agilityn pentukurssille. Oon aina ollut moisia vastaan, mutta nyt päätin, että pakkohan sitä on kokeilla! Eihän siellä pentua hypytetä, lähinnä opetetaan kontaktia ja kontakteja. ;> Ja tietenkin leikkimistä ja motivointia. Täytyy toivoa, että on hintansa väärti!

Nyt taas duunia. Jumalaton kiire, ja mä istun kahvitauolla. Eli takaisin.

Sydän

Mua vaan jaksaa hymyilyttää.

Kävin eilen vähän kiireaikataululla Forssassa, piti päästä katsastamaan, mitä Kiusa sanoo laukauksista. Luonnetesti edessä, niin hyvähän se koittaa, ja kun syksyllä olisi tarkoitus kisaurakin aloittaa tuolla pk-puolella, niin pitää jotenkin kertoa sille, että laukaus tarkoittaa lähinnä sitä, että kaikki on oikeastaan vielä superisti siistimpää kuin normaalisti. Eiköhän se siitä, sain starttipistoolin matkaan, niin nyt saa lenkkeillessä välistä vähän ammuskella jotta äänestä tulee ihan "normaali". Eipä Kiusa siihen mitenkään hirveän vahvasti reagoi, mutta reagoi kuitenkin, eli totuttaminen on ihan hyvä vaihtoehto. Ja tuleepahan Vinhakin totutettua siinä sivussa, tällain vähän oikeampaan aikaan. :) Katsotaan vaan kuinka kauan menee, että joku hälyttää poliisit paikalle, kun joku sekopää ammuskelee metikössä...

Mutta joo, synkeässä ilmassa takaisin ajellessa mulle iski ihan hirmuisa rakkauspuuska. Mun elämä on ihan mahtavaa, koirat on mielettömiä, kämppä ihana, mies ihan täydellinen ja harrastuspuolellakin kaikki sujuu hyvin. Kohta saan taas hevosprojektinkin hoidettavakseni, 4-vuotiaan sisäänratsasteun tamman, jota pitäisi viedä eteenpäin. Ei mene enää kauaa, kun opiskelut taas alkavat, ja mä pääsen taas näkemään ihania yliopistoihmisiä ja käyttämään aivoja johonkin järkevään. Mun asiat on oikeasti aika mallillaan!

Kävin eilen vetäisemässä ennen Forssanreissua kenraalitreenit ennen huomisia aksakisoja, katsellaan nyt sitten miten menee. Yleensä onnistunut kenraali tarkoittaa epäonnistunutta ensi-iltaa ja päin vastoin, ja eilinen treeni meni ihan superhyvin. Katsotaan siis käykö niin, että huomenna sählätään oikeen urakalla. Kaksi nollaa kakkosista kasassa (ja kaksi rataa kakkosissa startattu), joten periaatteessa pitäisi huomenna saada kisata vain toinen kahdesta startista, ja siirtyä sitten kolmosiin. ;> Katsotaan miten käy.

Oon btw nyt jokusen hetken yrittänyt elää ns. kaksivaiheisella unirytmillä, eli käytännössä nukkua kuutisen tuntia yöunia ja töiden jälkeen sitten 0,5-1 tunnin päikkärit. Toimii yllättävän mukavasti, saa sekä aamuihin että iltoihin lisää tehokasta aikaa! Toki sitten se iltapäivä-ilta menee enempivähempi hukkaan, mutta toisaalta, yleensä siinä kohdin muutenkin lähinnä koomailee tietokoneella. Katsellaan josko tällaiseen vaikka tottuisi! Koirat ainakin vaikuttaa tyytyväisemmiltä, kun kunnon lenkit ajoittuvat aamuun ja iltaan, ja pissatuslenkki sitten iltapäivästä. Malttavat nukkua yönsä ja ainakaan tähän mennessä ei päivisinkään mitään hirveää actionia näytä olleen.

Mutta nyt taas yritän ymmärtää hommia mitä mun pitäisi täällä duunissa tehdä. Helpommin sanottu kuin tehty...

Arki

Tällainen arkeen palaaminen on aina jotenkin kurjaa - varsinkin siinä kohdin, kun kiireisimmät hommat on töissä saatu pois alta, ja aika kuluu siis lähinnä päivystämiseen ja tehtyjen asioiden hienosäätöön. Viime viikonloppu ei ollenkaan helpottanut tätä töihin palaamista, kun aika kului kuin siivillä miehen kanssa erilaisissa riennoissa - pääsinpä pitkästä aikaa taas laulamaan karaokeen, ja ensimmäistä kertaa ikinä räp-biisin naisvokalistiosuutta. Eminemin Stan tuli siis kaverin synttäreiden omatoimijatkoilla lauleskeltua.

Tuossa aiemmin, kun tulin syömästä takaisin tänne työpisteelle, seisoskelin hetken junaradan yli menevällä sillalla ja tuijottelin raiteita pitkin kaukaisuuteen. Jostain syystä moiset maisemat aina viehättää mua - asemat, lentokentät, raiteet. Tie pois, yleensä vielä kohtalaisen nopeasti. Egotripin Matkustaja onkin biisi, jonka useampi kaveri yhdistää muhun hirveän vahvasti, ja soittipa joku sen yläasteaikoina kunniakseni aamunavauksessakin.

Siinä seistessä jäin miettimään, kuinka harvoista asioista elämässä voi oikeasti olla varma. Itsestä, muista ihmisistä, tapahtumista... Ei vaan voi olla varma. Jotenkin onnistuin saamaan itselleni hyvän mielen, kun tajusin, että elämä on oikeasti ihan silkkaa sattumaa, ja sellaisena se jatkuukin. Samalla kieltämättä kaiherteli mielessä epäilys, että kenties sattuma ei ikuisesti tule olemaan mun puolella. Nyt vain kaikki on mennyt sen verran hyvin, että mä en kauheasti onnellisempi voisi olla.

Eilen pääsin pitkästä aikaa ohjattuihin treeneihin Kiusan kanssa treenailemaan agilityä, ja hitto että oli kivaa! Rata oli ihan jumalattoman vaikea, eikä me siitä oltaisi kisoissa mitenkään selvitty, mutta olipahan ainakin hyvää treeniä. Pohjustukseksi reenailtiin vielä tokoa varten kaikkea, ja joo'o, lahjattomat ne treenaa. Oltiin ihan superhyviä! Ihan harmitti, kun ei ollut ketään ottamassa videolle meidän treenejä, olisi ollut kiva nähdä menikö kaikki oikeasti niin loistavasti kuin ajattelin.

Tuon vastapainona sitten jälki ei sujukaan mitenkään. Hurtta ryysää ja rykää ja unohtaa käyttää nenäänsä, tuloksena jäljen katoaminen ja vielä pahempi rykääminen tyyliin "kyllä se nyt JOSSAIN täällä on, varmasti". Noh, tänään toivottavasti päästään tekemään jonkinlainen jälki, johon nameja vaan sitten sen verran reilusti, että jäljellä yksinkertaisesti on kannattavaa pysyä. Ja pieni Vinhakin voisi sitten vähän taas reenailla. :)

"Yöllä linja-autossa yksi väsynyt matkustaja..."