Rauha

Alan tässä oikeasti pohtia, mitä kohtalo on. Miten on mahdollista, että sinä samaisena päivänä kun päätohtorin pakeilla olen juttelemassa elämästä ja sen outoudesta, omista valinnoista ja niiden perusteista; päädyn sitten makoilemaan huoneeseen, joka on verhottu erilaisilla kankailla ja vilteillä, ilmassa tuoksuu suitsuke ja kaikki on hirveän pehmeää, hämärää, rauhallista ja turvallisen tuntuista - ja mulle puhutaan täysin samoista asioista kuin aiemmin päivällä kliinisessä tilassa, tällä kertaa vain tarinana, niin että voin vaan kuunnella ja mietiskellä. (Olisiko virke voinut olla vielä hivenen pidempi?) Taustalla tietenkin harvinaisen psykedeelistä musiikkia, ympärillä outoja koristeita ja taideteoksia, jotka tuntuvat vievän jonnekin aivan uuteen maailmaan.

Mulla oli oikeasti hieno ilta. Päädyin paikkaan, jossa ei ollut aikaa. Kellot puuttuivat kokonaan, huone oli valaistu pitkälti kynttilöillä. En muista, että olisin hetkeen missään pystynyt irrottautumaan niin totaalisesti siitä, että "kohta täytyy" - tuolla jotenkin joka hetki oli aivan oikeasti nyt. Ja sinne unohtui - mä huomasin joskus suunnilleen kuusi tuntia siellä oltuani, että alkaa pikkuhiljaa väsyttää. Yö.

Elämä on täynnä oikeasti niin outoja sattumuksia. Mitä vaan voi tapahtua. Tai oikeastaan mitä vaan, mihin uskaltaa luottaa.

Äsken kävin aamulenkillä koirien kanssa katselemassa nousevaa aurinkoa. Jotenkin edelleen mulla on informaatioähky, eilinen oli mun päälle aivan jumalattoman raskas. Ja antoisa. Mutta ulkona oli kyllä niin täydellisesti tilanteeseen sopiva ilma - pakkasta, maa jäässä ja kuivat heinänkorret kuuran peitossa. Aurinko nousi puiden välistä ja värjäsi kaiken hienoisesti punertavaksi. Mä olisin kaivannut aitoa hiljaisuutta, sellaista mitä kokee vain kun lähtee tarpeeksi kauas erämaahan, kun autojen äänet eivät enää kantaudu niin pitkälle, eikä ihmisiä ole lähimailla. Pitäisi varmaan pitkästä aikaa lähteä jonnekin syrjempään vähän pidemmäksi hetkeksi vaeltelemaan.

Miksi hirveän usein ihmiselämässä tarvitaan jotain hirvittävän traagista, jotta uskalletaan oikeasti ottaa ohjat omiin käsiin ja jättää eläminen soveliaisuussääntöjen varassa sikseen?

Lift me up

Oho. Tuli käytyä sit psykiatrisella erikoissairaanhoitajalla. Nyt väsyttää aivan hillittömästi.

Enpä oikeasti rehellisesti uskonut, että tuosta voisi olla jotain apua. Mun kokemukset päätohtoreihin sun muihin rajoittuvat yhteen psykologiin, jonka kanssa tultiin siihen tulokseen, että siitä tuskin on mulle erityisemmin apua. Tuo kyseli vähän ja kuunteli hetken. Sitten totesi, että mitä jos pysähtyisin hetkeksi, olisin hiljaa ja kuuntelisin omia ajatuksia ja tuntemuksia. Taisin hivenen hajota siinä.

Kai sitä on niin totaalisen tottunut sivuuttamaan omat tuntemuksensa, että ne pystyy peittämään tarvittaessa sitten vaikka puhumalla. Defenssinä sekin toimii, tarpeen tullen. Eli aika usein. Hassua huomata tällaista, tajuta että selviytymiskeinona toimineet asiat onkin ehkä todellisuudessa tapoja väistää ongelmia.

Mulla on nyt ihan hillittömästi taas ajateltavaa ja pohdittavaa. Mun ei tarvinut hirveän paljon edes puhua, kun tuo tyyppi tajusi aika hyvin missä mennään. Nyt sitten voi miettiä kysymyksiä mitä se kyseli, ja katsella tekstejä joita se antoi mukaan luettavaksi.

On kyllä hillittömän tyhjä olo. Kenen elämää mä elän? Mitä mun elämä on? Mitä mä haluan? Mitä mä pakenen kun väistän tuntemuksia ja ajatuksia suorittamiseen ja kiireeseen? Miksi mä elän näin? Hillitön määrä kysymyksiä, eikä mihinkään vastauksia. Tuntuu siltä, että nyt ihan oikeasti on aika antaa hetkeksi olla ja keskittyä itseen ja omaan olemiseen. Oon aivan helvetin väsynyt, puhkipalanut, loppu, kuitti. Enkä rehellisesti yhtään ihmettele, kun hetkeksi jään miettimään, millaista mun elämä on ollut viimeiset vuodet.

Nyt vois lähteä hetkeksi nauttimaan auringosta. Sitäkään ei oo turhan paljon tullut tässä nähtyä.

Muutos

Synttärit meni. Päivä nyt ei mikään erityisen jännä ollut missään mielessä, mutta no, nyt voi taas kertoa iäkseen vuoden enemmän. 24. En ole yhtään varma, onko tämä nyt sitten vielä jonkinlainen ikäkriisiäkin, kun lähinnä tuntuu masentavalta. 24-vuotias, eikö tässä kohden pitäisi olla jo edes jotain elämästä raiteillaan? Tietoa tulevasta? Joskus lukioikäisenä taisin kirjoittaa kirjeeseen tulevaisuuden minälle, että jos koskaan lapsia hankin, haluan moiset alle kaksvitosena. Kai se silloin tuntui kaukaiselta. Nyt kun katselee taaksepäin, ei lukiostakaan tunnu ihan hirvittävän kauaa olevan.

Eilen oli seminaarityön viimeinen kerta, eli tuon oikeusnotaariraakileen sain muille ryhmäläisille esitellä. Oon yllättynyt, sain lähes pelkästään positiivista palautetta. Noh, nyt ei hetkeen tarvitse siitä stressata, antaa jokusen tovin vaan olla ja katselee tammikuussa sen sitten oikeasti kuntoon. Tai ainakin yrittää kovasti.

Jännä huomata, kuin väsynyt oikeasti onkaan. Nyt kun on jokusen päivän ottanut vähän rauhallisemmin, tajuaa jotenkin hirveän selkeästi, että on paahtanut ihan jumalattomalla yliteholla aiemmin. Mun tapauksessa aika hiton pitkään vielä. Enhän mä ole tehnyt elämässäni muuta kuin hamstrannut tietoa ja suorittanut kaiken, mikä vain on mahdollista - ihmissuhteet, opiskelun, työt, vapaa-ajan. Oon huvikseni täytellyt OkCupidiin profiilia, ja vastaillut hirvittävään kasaan kysymyksiä joita siellä on, ja joiden perusteella sivusto sitten ehdottelee kenen kanssa saattais tulla toimeen. Hirveän outoa huomata, että mulla on tosi harvasta asiasta oikeasti mielipidettä. Siis sellaista, että olisin ehdottomasti jotain mieltä. Mun ajatusmaailmassa on hirveästi harmaan sävyjä, harvasta asiasta voin sanoa että yksiselitteisesti ajattelen näin.

Mietin hetken, että toi olisi oikeasti jotenkin huono juttu. Että en ole jotenkin "minä", jos en voi sanoa olevani mieltä x asiasta y. Mutta mä tajusin, että mulla tiukkojen mielipiteiden puuttuminen johtuu siitä, että mä tiedän asioista kohtalaisen paljon, ja löydän niistä liian monia puolia. Joku eläintarhojen oikeutus - joo, mä en tykkää että eläimiä suljetaan häkkeihin ihmisten tuijoteltaviksi. Toisaalta taas... joidenkin lajien ainut mahdollisuus elpyä on siinä, että niitä kasvatetaan eläintarhoissa ja pyritään sopeuttamaan sitten luontoon. Miten mä voisin sanoa olevani yksiselitteisesti niitä vastaan?

Sama jossain huumeissa. Toi sivusto on nyt sitä mieltä, että oon huumemyönteinen ihminen - oletettavasti, koska en ole täysin niitä vastaan. Miksi käyttää resursseja asioiden kieltämiseen ja toimimattomien kieltojen valvomiseen, kun se ei kerran toimi? Ei tässä systeemissä ainakaan järkeä ole.

Nyt pitää juosta lenkille. Mun ajatus katkesi pahasti, kun puhuin hetken puhelimessa välissä. Mutta kuitenkin pointtina oli, että mietin, tarkoittaako mun ajatusmaailman joustavuus sitä, että minua ei ehkä oikeasti ole. Adoptoin mielipiteitä, selitysmalleja ja asenteita ympäriltäni sen mukaan, mikä tuntuu loogisimmalta verrattuna siihen tietoon, mitä mulla on. Ihmismaailman kameleontti, ehkä liiankin muuttumiskykyinen. Mutta toisaalta - mulla on tietoa. Ja sen pohjalta mä mietin asioita. Usein se johtaa ajatusrakennelmiin, joissa toisaalta jotain, toisaalta jotain muuta. Poliitikkoa musta tuskin saisi - kuka äänestäisi ihmistä, joka on valmis muuttamaan mielipiteensä jos kokee siihen tarvetta? Mutta muuten... Ehkä tää on hyvä asia. Uskoisin.

Hyvin sekavaa taas. No, ei voi auttaa, sen siitä saa kun ajatus harhailee hyvin pahasti.

Järki lyö tunnetta turpaan.

Taidan olla aika risa. Aika tosi risa.

Mun elämä on ihan sekaisin, mä oon totaalisen kateissa kaikesta. Tuntuu, että kaikki on oikeestaan liikaa, saan tapella että saan ihan normaalit asiat sujumaan. Siis esimerkiksi syömisen. Puhumattakaan nukkumisesta.

Eilinen päivä oli oikeesti ihan kiva. Mä näin kivan tyypin, kävin sen kanssa kastelemassa kengät Arabianrannan pitkospuilla (jotka oli ihanan jäässä ja liukkaat, vähän meinas päätyä välistä mereen). Juoruttiin kaikkea turhaa ja käytiin juomassa glögiä. Oli oikeasti kauhean mukavaa.

Mut jumalauta. Mä oon aivan totaalisen urpo. Kirjoittelin parille kaverillekin, ettei tässä oo mitään järkeä. Nyt kun periaatteessa on vähän enemmän aikaa, eikä koko ajan juokse pää kolmantena jalkana milloin mihinkin, alkaa oikeasti pää hajota ihan kokonaan. Mä kerään ittelleni ongelmia, ihan tietoisesti. Hukutan itteni tekemiseen, menemiseen, miehiin, irtosuhteisiin, uusiin tuttavuuksiin, opiskeluun, töihin, mihin vaan. Jatkan ja jatkan, peitän kaikki oikeat ongelmat yksittäisillä, melkein helposti selvitettävillä versioilla. Mut ei tää toimi - ongelmat ihan oikeasti tuntuu eskaloituvan. Ne kasaantuu, kerääntyy, ja hajottaa aivan saatanasti.

Mä revin itteäni ihan tarkoituksella hajalle sisältä käsin. Miksi? Mitä helvettiä, oikeasti?

Mä oon niin jumalattoman kyllästynyt tähän. Oon 16-vuotiaasta lähtien ollut koko ajan duunissa opiskelujen ohella. Oon jatkuvasti tehnyt enemmän kuin mihin mulla oikeasti ois resursseja, ajanut itteäni koko ajan ahtaammalle. Suoritan, suoritan, suoritan ja suoritan. Miksi? Ketä mä yritän sillä miellyttää? Itteäni? Muita? Mitä mä sillä saavutan? Muuta kuin pahan olon, joka jossain kohden aina leviää käsiin ja todennäköisesti hajottaa mun ympäriltä suunnilleen kaiken mistä pidän - ihmissuhteet yleensä ensimmäisenä.

Mä yritän uhrata itteni muiden edestä, varsinkin mitä tulee läheisiin ihmissuhteisiin. Laitan muut itteni edelle, enkä tajua lainkaan, että joskus terve itsekkyys voisi oikeasti olla ainut oikea vaihtoehto. Mä annan itsestäni niin paljon liikaa, että jossain kohden se vetää mut aivan jumiin, henkisesti. Se näkyy seksuaalisuudessa, se näkyy kaikessa. Mä oon aina ollut seksuaalisesti risa, ekan kerran kun mihinkään seksuaaliseen toimintaan reaalielämässä tutustuin, kun 13-vuotiaana mua ~6 vuotta vanhmpi, käytännössä täysin tuntematon jätkä painoi mut kirkon porttia vasten ja yritti repiä vaatteet mun päältä ja tunki sormet mun sisään. Mä oon sen jälkeen suorastaan hakenut ongelmia tolla saralla, ja oon niitä kyllä ihan kiitettävästi kerännytkin. Ja näyttäis kovasti siltä, että tää sama pyrkii ihan oikeesti nyt leviämään koko elämään.

Viimeisin suhde tais olla ensimmäinen, missä mä pystyin ihan oikeasti käsittämään, että seksi voi olla, ja onkin, läheisyyden osoitus, ihan oikeasti. Vaikka molemmat osapuolet oli seksuaalisesti - ja varmaan muutenkin - hajalla.

Mut miksi, MIKSI tää haluaa nyt repiä mua hajalle muutenkin? Tai käytännössä - miksi mä yritän hajottaa itteäni tän avulla? Miksen mä vaan pysty sanomaan, että jumalauta, nyt alkaa riittää? Miksi mä annan mun pään rakentaa kaikkia negatiivisia rakennelmia, uskotella mulle että tää on ihan jees. Että on ihan okei tehdä kaikkea paskaa ja elää elämää, josta ei todellakaan pidä. On okei loukata muita ja piestä ittensä siitä jälkikäteen. On okei loukata itseään. Jatkuvasti. Missä vitussa mun itsekunnioitus on?

Kun ei tää vain ole okei. Mulla on yksi minä, yksi elämä, ja mä oikeesti ansaitsen sen, että edes yritän tehdä asioita joista nautin. Miksi se on mukamas niin jumalattoman vaikeaa toteuttaa?

Mä oon tällä hetkellä aivan umpisolmussa itteni kanssa. Kai tää tästä taas johonkin suuntaan aukeaa, jossain vaiheessa. Nyt ainakin on jonkin sortin lähtökohdat valettu, mä pystyn katsomaan omaa toimintaani edes jossain määrin kriittisesti. Ja tän on oikeasti loputtava. Mä en halua enkä ansaitse tätä, puhumattakaan kaikista ihmisistä, jotka tän takia saa kärsiä.

Paljonko tarvitaan

Maailma on outo paikka. Mä kävin juttelemassa lekurille, kertoilin millaista mun elämä tällä hetkellä on ja kysyin, mitä kannattais tehdä, että pää ei päättäisi kaiken kiireen ja ahdistuksen keskellä hajota. Se tuijotti mua ihan ihmeissään, ja kysyi, miten ylipäätään on mahdollista selvitä tästä määrästä duunia mitä mä teen. Juteltiin pitkät tovit, ja oli oikeasti hirvittävän mukavaa! Noh, se sitten totesi, että vaikuttais kovasti siltä, että mun on pakko vaan ottaa iisimmin, määräsi saikkua jouluun saakka ja lääkkeet nukahtamisen helpottamiseksi. Katsotaan toimiiko vaiko eikö.

Laitoin jo tänään viestiä ympäristöoikeuden proffalle ja kysäisin, mitä tällaisessa tilanteessa tehdään. Vastauksen sain samoin tein, ja kuulemma on ihan musta kiinni, miten haluan tuon suorittaa. Tarvittaessa voin olla saikulla vaikka koko ajan, kirjoittaa myöhemmin parista seminaarityöstä arviot ja palauttaa oman työni keväällä, tai sitten mennä seminaareihin vaikka keskeneräisen työn kanssa ja tehdä sen sitten valmiiksi kun jaksaa/pystyy.

Mä oon suoraan sanottuna aivan hillittömän ihmeissäni. Oon jotenkin aina ollut sitä mieltä, että se, että asioita ei jaksa, ei vain ole vaihtoehto, ei mulle. Ihan naurettavaahan se sinällään on, jokaisella tulee jossain raja vastaan. Mutta mä pidän edelleenkin ihan ihmeellisenä sitä, että muut ihmiset näkee asian niin selvästi, siis sen, että se raja oikeasti on jossain - ja ilmeisesti yleensä kohtalaisen paljon alempana kuin mulla. Viime viikolla (mahtoikohan se olla silloin...?) geologian laitoksella eräskin mikroskopointia opettava herra totesi mulle, että "Nea hei, sulla on hirveän monta rautaa tulessa, ethän vaan polta itseäsi tossa loppuun" tms. Yksi geologian parhaista puolista on se, että laitoksen porukka on oikeasti ihan mahtavaa.

Mutta joo, nyt mä tässä sit yritän miettiä, mitä mä pystyn ja jaksan tehdä, ja pohdiskelen mitäs sit. Notaarin osalta oon pitänyt tän päivän vapaata, ja aattelin huomenna kattoa jos siihen saisi jotain lisää, ja pari pv voisi sitten käyttää omaan pohdintaan ja rakenteen järjestelemiseen. Sitten saisi torstaina palautettua edes jonkinmoisen raakileen, jota lähteä rakentelemaan sitten rauhassa eteenpäin. Muiden hommien osalta taitaa olla tiedossa aikalisä, kattelee sitten tipan myöhemmin mitä niiden suhteen tekee.

Huh, oikeasti mun olo parani huomattavasti jo siksi, että mä voin oikeasti nyt sanoa, etten vaan välttämättä tee kaikkea. Pitäisi kai opetella sanomaan joillekin hommille ei hivenen aikaisemminkin. Ja ottaa vähän mallia Vinhasta. Se makoilee ketarat kohti kattoa, suu auki ja silmät animemaiseen tyyliin nautinnollisesti sirillään. Vähän onnellisen lepakon näköinen, aws.


Kävin muuten eilen reenailemassa aksaa Vinhauksen (ja toki myös Kiusan) kanssa. Sain kaverin mukaan, niin reenailtiin keinua ja rengasta, oli himpun verran helpompaa kuin yksin! Mut keinu oli Vinhasta ehkä maailman jännin juttu. Ei se, että se menee alas kun siinä on päällä. Sitä se ei edes huomannut. Mutta herranjumala, sehän nousee ylös kun siitä tulee pois! Sai keinu aikamoiset haukut kun moista kehtasi tehdä, ja pieni insinöörikoira kävi sen jälkeen tietenkin katselemassa, miten keinu liikkuu kun sitä vasten hyppää ja painaa laudan tassuilla alas. Noh, kaikki pitää toki tutkia...

Kiusa oli omaan hienoon tapaansa vallan kultainen ja teki oikein hyvän vaikutuksen myös mahdolliseen pennunostajaan, joka tuli katselemaan. Pennutussuunnitelmathan on kasvattajalla nyt vallan selvillä, ja kunhan nyt juoksu Kiusalla joskus kenties helmikuussa alkaa, jää Kiusnau sitten äitiyslomalle oottelemaan pentusia. Aika hurrjaa, ellen sanoisi.

Lisäilen muuten tuonne elukkasivulle vaivalla kuvatun, lähes onnistuneen otoksen noista kahdesta koirasta. Korkeudessa Vinha on mennyt kyllä reippaasti ohi, mutta silakka se on yhä. Taitaa sellaiseksi myös jäädä. Ja laitan saman kuvan myös tähän, varmuuden varoiksi.

Mun elämä

Mä meinasin alkaa kirjoittaa, että pitäisi ryhdistäytyä. Unohtaa koko paska ja antaa olla. Mutta sittenpä mieleen palasi eilinen keskustelu, jossa pohdin nimenomaan toisin päin - että pitäisi antaa ryhdistäytymisen olla. Lopettaa kaiken surun pakeneminen töihin, opiskeluihin, uusiin ihmisiin ja kaikkeen mahdolliseen tekemiseen. Mutta ehkä mä nyt tällä ryhdistäytymisellä tarkoitankin nimenomaan sitä, että yritän katsoa niitä hyviä puolia enemmän. Nyt mä oon jokusen päivän ollut aikalailla syömättä, ahdistunut, kärsinyt pahasta olosta ja heikotuksesta. Tän vaan täytyy loppua.

Mä oon ihan burn outin partaalla kaiken opiskelun kanssa, ja varmaan tällainen järjetön stressi nostaa kaiken muunkin paskan pintaan, ihan varmuuden vuoksi, ettei vain olisi liian helppoa. Mun pää on ihan sökö, ja huomaan tekeväni entistä huonompia ratkaisuja, mitä vain saadakseni ajatuksia pois opiskeluista, ahdistuksesta ja stressistä. Ja sitten hetken päästä ihmettelen, kun hommat kaatuu entistä pahemmin niskaan.

Alkaa vähitellen tuntua, että tällä hetkellä tää mun ahdistuskriiseily ei oikeasti ole yhtään sitä, mitä mä ajattelin. Ei ehkä eroängstiä eikä välttämättä puhtaasti mitään stressiin liittyvääkään. Mua turhauttaa mun elämä, kaikki tässä tällä hetkellä. Opiskelut, työt, ihmissuhteet. Mua ahdistaa tulevaisuus, kun en näe siellä mitään sellaista, mitä haluaisin. Ja täähän on oikeasti aivan naurettavaa! Mulla on mielettömän ihania ihmisiä ympärillä, ihana kämppä, opiskelen kivoja juttuja ja teen töitä sen verran että raha riittää edes kohtalaisen mukavaan elämään. Mikä hitto tässä muka olisi pielessä?

Mä en ilmeisesti oikeasti vain osaa olla odottamatta jotain kivaa tapahtuvaksi. Ja nyt sellaista kivaa ei ole. Ei ole miestä, jonka luo mennä nauttimaan kaikkien pakollisten kurjien asioiden jälkeen. Ei ole mitään selkeää "uranäkymää", ei edes haavetta siitä, mitä sitten kun joskus näistä opintokiireistä selviää. On vaan velvollisuuksia velvollisuuksien perään, pakollisia hommia. Pakko herätä, pakko tehdä hommia, pakko hoitaa koirat, pakko tehdä vähän lisää hommia. Pakkoa yritän paeta tutustumalla uusiin ihmisiin, deittailemalla, käymällä baareissa tai yökerhoissa, flirttailemalla - ja noista vain ensimmäinen on jotain, mistä voin oikeasti sanoa pitäväni. Muu on lähinnä jotain, mikä pitää ajatukset poissa.

Yritän tässä samalla syödä, ruoka maistuu edelleen aivan kamalalta ja saa pahan olon vielä pahemmaksi. Ja aika tuntuu menevän ihan liian kovaa vauhtia. Mun pitäis opiskella nytkin. Jumalauta. 

Pitäis kyllä oikeasti ryhdistäytyä. Luulen vaan pahasti, että se vaatis lomaa, sellaisen pätkän elämässä, ettei tarvitsisi kaikkea stressata koko aikaa. Mulle on kasaantunut nyt ihan liikaa hommia, ja kun pää ei muutenkaan ole kovin hyvässä jamassa, niin stressi tekee tästä vielä paskempaa.