Kyyneleet

Mä en tiedä mitä uskoa enää edes omissa ajatuksissaan. Mä kirjoitin joskus kauan sitten eksän kaverille siitä, että tuo eksä vaikutti aika ahdistuneelta tai ehkä jopa masentuneelta, ja sanoin, että voisi ehkä hieman katsoa perään, jos vain yhtään on mahdollista. Nyt se vasta oli sen huomannut ja vastasi. Ja siis vastauksen sävyssä tms. ei mitään, mikä ois huonoa, ei, mutta seurauksena mua oksettaa, mä tärisen ja mulla on kylmä. Mä oon repinyt elämästäni irti kaiken mikä siihen ihmiseen liittyy, ja tollanen pienikin kosketus johonkin saa mulle järkyttävän olon. Mä kuvittelin, että se ois jo jäänyt, tällanen lamaannuttava ahdistus.

Koskahan mä oikeesti selviän tästä? Niin, että voin katsoa taaksepäin, ja sanoa että niinhän sen nyt oli hyvä mennä, oikeasti. Niin, että voin oikeasti rehellisesti sanoa, ettei ainut asia mitä mä muista ihmisistä etsin, ole joku piirre, jota siinä miehessä oli, joka on tuttua ja jotain mitä mä rakastan.

Juma. Tekis niin mieli käpertyä sängylle sikiöasentoon ja parkua elämän kurjuutta. Sen sijaan taitaa olla korkea aika lähteä koirien kanssa lenkille ja siitä sit töihin, että pääsee sitten mahdollisimman aikaisin pois ja saa jatkaa töitä opiskeluhommien muodossa kunhan takaisin pääsee.

Että voi olla ihmisellä ikävä. Niin jäätävän kauhea ikävä, että oikeasti sattuu. Kovaa. Tää mun elämä on edelleenkin yhtä tuuliajoa, välillä hyvä, välillä huono. Kyllä ne hyvät hetket on voittamaan päin, mutta... Just nyt tais iskeä niin kovaa vasten kasvoja, että hetki taas menee keräillessä itseään kasaan.

Ihan hillittömän yksinäinen olo. Kurkkua kuristaa ja nieleskelen oksennusta, vaikken tosiaan oo aamupalaa saanut syötyä. Ehkä jossain kohdin.

Enkä mä haluu ulos astuu

Täytyy kirjoittaa nopeasti, kun juuri pääsin käsiksi loistavaan artikkeliin, joka on suurin piirtein pakko saada tänään luettua, että saan hivenen lisää aineksia tuohon notaariin työstettäväksi. Lukemista nyt vain haittaa aivan suunnattomasti päässä pyörivät ajatukset, joten pakkohan ne on tänne purkaa.

Yllättäen päällimmäisenä eksä. Siis aivan niinkin mitättömistä asioista tuo nousee mieleen, kuin siitä, että mulla on vaatteissa koirankarvoja. Joo, mullahan ei olisi teippiharjaa, jos hän ei olisi mua varta vasten vienyt kaupassa hyllyyn, jossa niitä odottelee ostajaansa, ja ilmoittanut että tarvitsen sellaisen. Luonnollisesti siis ajatuksenkulku on välistä luokkaa karvaiset vaatteet -> teippiharja -> eksä. Loogista?

Mutta tosiaan, se asia, mikä mulla on nyt pyörinyt päässä. Mä muistan hetkiä, kun esimerkiksi istuskeltiin Suvilahdessa ja tuijoteltiin merta, tyyppi kertoi tarinaa siitä, kuinka eräänä kauniina päivänä siellä oli ollut kavereidensa kanssa polttelemassa pilveä, ja joku oli ilmeisesti vahingossa sitten kaiken kukan onnistunut jättämään johonkin liian lähelle merta, ja koko pussukka oli sitten tipahtanut mereen. No, sinne män, kukaan ei sentään lähtenyt uiden niitä hakemaan. Ihmettelen suuresti. Mutta siis, muistan tuon päivän, tarinat joita mies kertoili. Auringonpaisteen. Kuinka se puhui kielten opettamisesta ja selitti suomalaisesta enkkuaksentista. Ja mä muistan jo silloin olleeni sen seurassa jotenkin... poissa. Muistan sen fiiliksen, kun mietin, että "jaa, mitähän mä tähänkään sanoisin" - ajatuksen, että mun sanomiset ei vain ole sille mitenkään olennaisia. Ja muistan sen fiiliksen toistuneen vähän väliä koko kesän ajan. Suurimmalti osin mua ei haitannut, hiljaa on ihan jees olla välillä. Mutta siinä kohden kun mulla olisi oikeasti jotain asiaa, ja sitä ei kuunnella, se käy melkoisen epämiellyttäväksi.

Jotenkin sitä ihmettelee, miten itselleen pystyykin niin näppärästi oikeuttamaan kaikenlaista, selittämään omat tuntemuksensakin hiljaisiksi. Mä oon miettinyt tässä nyt jo jokusen hetken, onko se ihminen missään vaiheessa nähnyt mua? Oonko mä missään vaiheessa tuntenut sitä? Mitenkään päin. Mä huomaan jo nyt, kuinka se mielikuva, mikä mulla välistä välähtää ikävän hetkellä mielessä, on jotain ihan muuta kuin mitä oli todellisuus. Se on niitä asioita, mitä oli ensimmäisillä kolmilla treffeillä. Herkkyyttä, hellyyttä, hymyä ja naurua. Sen jälkeinen ihminen on jäänyt mulle pelottavan tuntemattomaksi - ja olen aivan varma, että niin on käynyt myös toisin päin. Ihan puhtaasti siitä syystä, että mä olen mieluummin ollut hiljaa kuin sanonut asioita, mitä toinen ei selvästi jaksa kuunnella. Miten tuollaisessa tilanteessa voi sanoa tuntevansa toisen mitenkään?

Hassua. Mä ikävöin mielikuvaa, en ihmistä. Onko tässä mitään järkeä? Ei.

Ja eilen muuten autoa ajaessa mua alkoi naurattaa. Pohdin jostain syystä täydellisyyttä, ja tulin siihen tulokseen, ettei sellaista ole olemassa, se on puhdas mahdottomuus. Siitä nousi mieleen ajatus, että itseasiassa sehän tarkoittaa, että kaikki on juuri niin täydellistä kuin voi olla - mun elämä mukaanlukien. Tuli hirmuisan hyvä mieli. Tän päivän syksyiset tuulet ja harmaa sää vähän latisti tuota elämäniloa, mutta on mulla silti loppujen lopuksi aika hyvä olla. Elämä on kivaa, vaikka ei menekään ihan suunnitelmien mukaan.

Vapaus!

Oi että, jaksoin pitkästä aikaa lähteä ulkoiluttamaan kameraa lenkkeillessäni hurttien kanssa! Sääli että ehti jo alkaa hivenen hämärtää, ja mun objektiivi on niin umpipaska, ettei sillä saa kuvia hämärässä sitten millään. Joka tapauksessa muutama ihan kelvollinen otos tuli napattua - tarkkuudessa ei välttämättä ole kehumista, mutta kyllä noita katselee!

Täysii! Oli aika kivan näköinen tuo ilta-aurinko, ja hurtat pinkoi pellolla minkä kintuista pääsi. :) Oli aika nättiä. Mut huomaatteks, Vinha on jo Kiusaa korkeampi! (Ja siis Kiusa edellä, Vinha perässä.)

Vinha halusi välttämättä sännätä pusikosta vaanimasta Kiusan kimppuun. Jostain syystä Kiusa ei niin arvostanut moista elettä... :D

Korppikin oli pellolla, ja totta kai Vinhan oli aivan pakko ajaa se ilmaan. Oli aivan jumalattoman iso lintu, tais Vinha jäädä koossa kakkoseksi. Sääli että olivat niin kovin kaukana, lähempää olisi saanut ihan kivan kuvan!

Tässä juuri yritän lueskella EU:n ohjetta koskien kaivostoimintaa Natura-alueilla, josko saisi notaarintyöhön vähän vauhtia. Niin kuin näkyy, tulokset ovat tässä kohden päätä huimaavia. Vastahan ensi viikon torstaina tarvitsee ~15 sivua olla tekstiä kasassa ja tutkimus jotakuinkin mallillaan. Siitä sitten esityksen jälkeen vielä kuukauden verran aikaa saada tekstiä lisäiltyä ja hiottua paremmaksi, jotta kehtaisi notaarintyöksi tuota väittää. Eiköhän tää tästä. Vaan pari tenttiä tällä viikolla ja ensi viikollakin sitten vielä yksi geologian seminaarityö ja kolmas tentti päälle. Ei enää kiireempään saumaan voinut kaikkea saada?

Circles

Mulla alkaa olla sellainen olo, että kyllä elämä ehkä sittenkin voittaa. Kokonaisuudessaan. Eilen illalla ennen nukahtamista jäin mietiskelemään kaikenmoista tuohon eksään liittyen, muistelemaan kaikkia kivoja asioita kesältä, kaikkea mitä tapahtui - myös riitoja ja kurjia hetkiä. Tuntuu, että ensimmäistä kertaa mä pystyin näkemään yhden ja saman ihmisen niiden takana. Mun pää on tähän asti pyrkinyt kovasti erottamaan nuo puolet eksässä toisistaan, on ollut vain se mr. Perfect, tyyppi joka vaikutti olevan kaikkea, mitä ihmiseltä voi koskaan toivoa. Sitten toisaalta on ollut myös mr. Awful, se joka sai mut pelkäämään, kyseenalaistamaan itseni ja koko maailmankuvani melkoisen väkivaltaisella tyylillä. Antoipa eräs henkilö tälle "erottelulle" nimenkin, löytyy nimittäin psykologian termistöistä. http://en.wikipedia.org/wiki/Splitting_(psychology)
"Splitting (also called all-or-nothing thinking) is the failure in a person's thinking to bring together both positive and negative qualities of the self and others into a cohesive, realistic whole."

Mutta joo, pikkuhiljaa alkaa tuntua, että pystyn näkemään sen ihmisen kokonaisena, ainakin aina silloin tällöin. Jotenkin se tuntuu tuovan ajatteluun mukaan sen verran realismia, että ainakin terävin kärki ahdistuksesta pikkuhiljaa alkaa taittua. Elämäähän tää kaikki on, ja oikeastaan ihan kivaa. Miksi ihmeessä vaivautua suremaan liioitellusti jotain, mikä ei suremalla oikeasti muutu mihinkään? Ja kai kaikkeen tähänkin pitäisi suhtautua jonkinmoisella kiitollisuudella, oikeastaan. Mä oon viimeisen puolen vuoden aikana oppinut näkemään elämää aika eri tavalla ja nyt jopa pystyn pitämään sitä muutosta ihan hyvänä asiana. Vaikka tuo mies nyt vetääkin ajatukset välillä aika äärimmäisyyksiin, niin monessa kohdin sen ajatukset oikeasti on ihan ajattelemisen arvoisia. Kenties mä olisin pystynyt katsomaan niitä silloinkin vähän eri valossa, jos hän ei olisi nähnyt niin valtaisan suurta vaivaa mun omien näkemysten kumoamisessa ja korvaamisessa hänen mielestään paremmilla vaihtoehdoilla.

Tänään on ihan kiva päivä. Juuri tässä sain aamupalan syötyä, ja seuraavaksi suuntaan kohti yliopistoa, josko vaikka saisi notaarin työhön hieman lähteitä etsittyä ja tutkailtua sitten vähän kiviä mikroskoopilla. Tää kiire on edelleenkin aivan perseestä, ja just nyt tuntuu että voi oikeasti olla vähän siinä ja siinä, ehdinkö tosiaan tehdä kaiken mitä pitäisi. Jotenkin vaan en jaksa nyt välittää kamalasti siitäkään - mä teen niin hyvin kuin voin, ja jos se ei riitä, niin mitä ihmettä mä muka voisin enemmän tehdä? Mun on pakko syödä ja nukkua, hoitaa koirat ja levätä sen verran, että pää pysyy kasassa. Jos opiskeluun käytetty loppuaika ei riitä, niin se sitten varmaan oikeasti vain on niin. Minkäs sille mahtaa.

Päivän musiikkia taas. Tähän tutustumisesta voi kiittää puhtaasti sitä, että olen tuijotellut nyt melkoisen reilusti parkour-videoita. Kevään projektiksi alkaa olla mudoostunut breikkaamisen aloittaminen ja siinä sivussa voisi vähän parkour-tyyppistä reeniä harrastaa, tuleepahan vähän erilaista kuntoilua. Ja eräässä parkour-videossa tämä soi taustalla.

Siinäpä sekin nautiskeltavaksi. Aivan mielettömän hieno kuvaus ja musiikki. Eikä noita tyyppejäkään tee pahaa katsella!

On se hienoo

"Huominen on utopia, en tunne arkea."

Hieman meinaa väsymys painaa. Olisi hirveä määrä kaikkea mahdollista tehtävänä, mutta liian vähillä unilla tuntuu aika mahdottomalta yrittää väsätä mitään järkevää kasaan. Noh, on tässä vielä tämä ja huominen aikaa, ehkä sitä voisi vaikka koko huomisen pyhittää tuulivoimaprokkikselle niin saattaisipa vaikka onnistuakin siinä!

Mulla on ollut jotenkin tosi vaihteleva olo. Vkl mun seuraksi saapui mr Z. Oli oikeasti aivan loistava tyyppi, mulla oli oikeen kivaa ja sainpahan nauraa taas jokusen hetken tarpeisiin. En muista, oonko ikinä törmännyt ihmiseen, jolla on niin täysin samanlainen huumorintaju kuin mulla - ja joka itseasiassa muutenkin on hirveän samanlainen kuin minä. Ihmeellinen ikioptimistikälättäjä. Meni kyllä jutut välistä himpun verran levottomiksi, mikä yllätys. Mutta nyt sitten taas mietityttää - mulla oli oikeasti kivaa, tyyppi oli ihan supermukava, ja silleen niin kuin perusfiilis tosi positiivinen. Mutta sitten ongelmat. Mun pää ei oikeen tykkää tällaisesta, jotenkin tulee "syyllinen" olo, kun kehtaa tällain pitää hauskaa. Tuntuu, että pää ihan väkipakolla yrittää saada mua pitäytymään surkeudessa hivenen pidempään. Iskee epämääräisiä valokuvantarkkoja kuvia mieleen kaikesta, mitä ei nyt välttämättä edes haluaisi muistaa.

Eilen olin Helsingissä duunissa taasen, ja Pitskusta vanhempien luo ajellessa iski todella kummallinen olo. Mä ajelin siellä kesällä tosi paljon, kiitos tuon eksän, ja luonnollisesti ne maisemat nostivat tyypin todella selvästi mieleen. Mulle tuli hetkellisesti oikeasti fyysisesti paha olo. Sitten en tiedä mitä oikeasti mun päässä tapahtui, kun mua vaan alkoi hymyilyttää. Ihan uskomattoman hyvä olo. Mun päähän vaan nousi ajatus, että jumalauta, mä olen edelleen mä. Edelleen, vaikka se ihminen yritti parhaansa mukaan tehdä musta jotain unelmiensa kiiltokuvatyttöä, jotain täydellistä vaimoa. Silti, vaikka mun pää oikeasti yritti kovasti lakata toimimasta, mä yhäkin olen minä, vahvasti - ja hitto että se on hyvä asia. Niin monta asiaa kuin voikin mennä pieleen, niin mieluummin mä katselen niiden pieleen menemistä itsenäni kuin jonain muuna, jonkinlaisena hailakkana heijastuksena siitä mitä mä oikeasti olen.

Hirveän vaikea selittää tuollaista oikeasti valtaisan voimakasta itseyden tunnetta. Sitä, että oikeasti tajuaa, että se oma minuus, oma itseys on jotain, mistä oikeasti on vain pakko pitää kiinni. Jos oikeasti tuo suhde sai mut hetkellisesti unohtamaan sen, niin voin nyt olla aivan hiton ylpeä, että oon saamassa itsestäni taas kiinni. Ei se poista surua, tuskin edes suoranaisesti vähentää sitä, mutta ainakin mulla on nyt jotain, mitä arvostaa - minä itse. Ja loppujen lopuksi se on ainut, mitä mulla edes voi olla. Sitä ei vaan voi päästää katoamaan, ei kenenkään ihmisen takia. Jos joku tietoisesti ja rehellisesti yrittää saada mua muutettua johonkin, onko se oikeasti sen arvoista? Vaikka se joku perustelisi sen sillä, että hän tietää paremmin, on nähnyt enemmän, on tehnyt samat virheet ja tietää miten voi löytää onnen - kannattaako mun oikeasti luopua jonkun toisen uskomusten vuoksi siitä, mihin mä itse olen matkalla? Mun onni ei ole samassa osoitteessa kuin jonkun toisen onni, eikä ainakaan tarkalleen samanlaisen matkan päässä. Mun onni on siinä matkalla, omissa kokemuksissa ja kaikissa tapahtumissa, ja se merkitsee paljon enemmän kuin jonkun muun mulle asettama tavoite. Ja niin sen pitääkin olla.

Jostain syystä mulla on hyvä olla, vaikka tällä hetkellä tuntuukin, että oikeampi vaihtoehto olisi kuolla stressiin ja ehkä vähän syyllisyyteenkin - ensimmäistä yliopistojuttujen ja jälkimmäistä mr Z:n takia. Tosin rehellisesti sanoen en edes tiedä, miksi mun pää yrittää sitä syyllisyyttä mulle tuputtaa. Z tietää missä mun kohdalla mennään ja miksi. Onko silloin väärin tykätä sen seurasta?

"Onks tää itsetuhoo vai elämäniloo, vai onks ne sama asia?"
http://www.youtube.com/watch?v=njD7N7aaVjo Kiitos Nopsajalka tästä. Oisin linkannut ihan videona, mut jostain syystä blogger ei tue moista nyt. Mut eiköhän se linkkinäkin mene. Tän aamun piristysbiisi.

Koti-ikävä

Mulla oli täällä kaveri jokusen päivän pitämässä seuraa. Ihana ihminen, mun koti on sen jäljiltä hirmuisan siisti ja kaikkea. Pelasti kyllä niin mun alkuviikon. <3 Öisinkään ei tarvinnut ahdistuilla, kun oli unikaveri. Hitto, tuollaisia ihmisiä kun olisi enemmän, maailma olisi ihan äärimmäisen ihana paikka. Tänään aamulla lähti takaisin kotiinsa (... Jyväskylään), ja nyt on ihan hiton hiljaista.

Mä yritän tässä parhaani mukaan pysyä positiivisena, mut helvetti että voi olla vaikeaa. Heti kun on yksin ja hiljaisessa kämpässä, pää yrittää levitä. Kaikesta, siis aivan kaikesta, tulee eksä mieleen, ahdistaa ja on paha olla. Niin kauan kun on ääntä ja ihmisiä, mä pystyn sulkemaan kurjat ajatukset pois, yksinään se on järkyttävän vaikeaa. Mulla on aivan jumalaton ikävä niitä kaikkia hyviä hetkiä, sitä kun sai katsoa toista jammailemassa tai viheltelemässä ruokaa laittaessa, hellyyttä ja läheisyyttä, naurua ja iloisuutta. Hölmöjä vitsejä, autoa ajaessa toisen kättä mun reidellä. Seksiä. Lenkkejä koirien kanssa, kauppareissuja ja ihmeellisiä ruokia. Sitä kun se puhui mulle ranskaa, tai kun sai kuunnella sen puhuvan sitä muille. Voi luoja että voikin oikeasti kaivata. Jostain syystä ne hetket nousevat nyt vähän väliä mieleen, muistuttavat kaikesta siitä ihanasta mitä oli. Vastapainona mulle nousee välähdyksiä riidoista, kaikista niistä sanoista jotka mua loukkasi. Mä muistan sen katseen, kuin olisin joku aivan täysin vieras ja arvoton, joku joka pitää muuttaa hyväksi tai vähintään kelvolliseksi. Kuva siitä, kuinka se heittää telkkarin lattiaan ja kiroaa kuinka mulle ei voi puhua uhkailematta väkivallalla. Herjaa siitä, että mä säikähdän, antaa kovin suoraan ymmärtää että mä oon huono jo senkin takia. "Enhän mä edes koskenut suhun."

Ihan liikaa tunteita. Rakkaus - melkein epäterveen palvonnan puolelle menevä sellainen - intohimo, hellyys. Pelko, ahdistus. Turvallisuus ja turvattomuus. Ristiriitoja ristiriitojen perään. Mies, joka välillä sanoo jotain ja antaa toimillaan ymmärtää jotain muuta, välillä puhuu puhtaasti ristiin itsensä kanssa - eikä edes itse ymmärrä sitä. Epävarmuus. Lämpö, kylmyys. Suunnattoman suuri huolehtiminen ja välittäminen, joka kuitekin loppuu täydelliseen välinpitämättömyyteen.

Miten neljään kuukauteen voi mahtua niin jumalaton määrä tunnetta? Ääripäästä toiseen, laajemmalla skaalalla kuin pitäisi mitenkään olla mahdollista?

Mulla on kylmä. Haluisin vaan paikan, jossa vois olla rauhassa omilta ajatuksiltaan. Mä kaipaan jotain turvallista, pysyvää. Helvetti.

Vain elämää, ei sen enempää

Näin hyviä unia. Pitkästä, pitkästä aikaa mä näin unissa kivoja asioita, ja ekaa kertaa hetkeen heräsin myös ilman suunnatonta ahdistusta. No, eilen illalla tuli ahdistuttua kyllä senkin edestä, joten kaipa se kiintiö tuli siinä sitten täytettyä.

Tänään alkaisi NaNoWriMo. Katsotaan saanko kirjoitettua minkä verran. Ilman minkäänlaisia sanamäärätavotteita mä ajattelin lähteä kirjoittamaan uudelleen samaa tarinaa kuin mitä viime vuonna rustailin, mutta haastanpa itseni kirjoittamaan hivenen eri tyylillä tällä kertaa. Tai oikeastaan täysin eri tyylillä. Yritän välttää tarinan suoraa kerrontaa, sellaista arkista kuvailemista, ja pysytellä enemmän sisällä siinä, miten asiat ihmisten mielissä näyttäytyvät. Katsellaan mitä siitä tulee.

Kiire meinaa iskeä taasen, pitäisi puolessa tunnissa käydä suihkussa, pukea, meikata, syödä ja laittaa kamat kasaan. Sit ehtii vielä mukavasti ulkoilemaan hurttien kanssa ennen kuin tarvitsee lähteä kärkkymään paikkaa ympäristöoikeuden erikoistumisjaksolle.

Tää maailma on jännä paikka, täynnä ihmeellisiä asioita. Tänään mä taas jotenkin pidän siitä.

Ja otsikoiminen päähän sattumalta pälkähtävillä biiseillä on melkoisen jännittävä laji.