Rauha

Alan tässä oikeasti pohtia, mitä kohtalo on. Miten on mahdollista, että sinä samaisena päivänä kun päätohtorin pakeilla olen juttelemassa elämästä ja sen outoudesta, omista valinnoista ja niiden perusteista; päädyn sitten makoilemaan huoneeseen, joka on verhottu erilaisilla kankailla ja vilteillä, ilmassa tuoksuu suitsuke ja kaikki on hirveän pehmeää, hämärää, rauhallista ja turvallisen tuntuista - ja mulle puhutaan täysin samoista asioista kuin aiemmin päivällä kliinisessä tilassa, tällä kertaa vain tarinana, niin että voin vaan kuunnella ja mietiskellä. (Olisiko virke voinut olla vielä hivenen pidempi?) Taustalla tietenkin harvinaisen psykedeelistä musiikkia, ympärillä outoja koristeita ja taideteoksia, jotka tuntuvat vievän jonnekin aivan uuteen maailmaan.

Mulla oli oikeasti hieno ilta. Päädyin paikkaan, jossa ei ollut aikaa. Kellot puuttuivat kokonaan, huone oli valaistu pitkälti kynttilöillä. En muista, että olisin hetkeen missään pystynyt irrottautumaan niin totaalisesti siitä, että "kohta täytyy" - tuolla jotenkin joka hetki oli aivan oikeasti nyt. Ja sinne unohtui - mä huomasin joskus suunnilleen kuusi tuntia siellä oltuani, että alkaa pikkuhiljaa väsyttää. Yö.

Elämä on täynnä oikeasti niin outoja sattumuksia. Mitä vaan voi tapahtua. Tai oikeastaan mitä vaan, mihin uskaltaa luottaa.

Äsken kävin aamulenkillä koirien kanssa katselemassa nousevaa aurinkoa. Jotenkin edelleen mulla on informaatioähky, eilinen oli mun päälle aivan jumalattoman raskas. Ja antoisa. Mutta ulkona oli kyllä niin täydellisesti tilanteeseen sopiva ilma - pakkasta, maa jäässä ja kuivat heinänkorret kuuran peitossa. Aurinko nousi puiden välistä ja värjäsi kaiken hienoisesti punertavaksi. Mä olisin kaivannut aitoa hiljaisuutta, sellaista mitä kokee vain kun lähtee tarpeeksi kauas erämaahan, kun autojen äänet eivät enää kantaudu niin pitkälle, eikä ihmisiä ole lähimailla. Pitäisi varmaan pitkästä aikaa lähteä jonnekin syrjempään vähän pidemmäksi hetkeksi vaeltelemaan.

Miksi hirveän usein ihmiselämässä tarvitaan jotain hirvittävän traagista, jotta uskalletaan oikeasti ottaa ohjat omiin käsiin ja jättää eläminen soveliaisuussääntöjen varassa sikseen?

Lift me up

Oho. Tuli käytyä sit psykiatrisella erikoissairaanhoitajalla. Nyt väsyttää aivan hillittömästi.

Enpä oikeasti rehellisesti uskonut, että tuosta voisi olla jotain apua. Mun kokemukset päätohtoreihin sun muihin rajoittuvat yhteen psykologiin, jonka kanssa tultiin siihen tulokseen, että siitä tuskin on mulle erityisemmin apua. Tuo kyseli vähän ja kuunteli hetken. Sitten totesi, että mitä jos pysähtyisin hetkeksi, olisin hiljaa ja kuuntelisin omia ajatuksia ja tuntemuksia. Taisin hivenen hajota siinä.

Kai sitä on niin totaalisen tottunut sivuuttamaan omat tuntemuksensa, että ne pystyy peittämään tarvittaessa sitten vaikka puhumalla. Defenssinä sekin toimii, tarpeen tullen. Eli aika usein. Hassua huomata tällaista, tajuta että selviytymiskeinona toimineet asiat onkin ehkä todellisuudessa tapoja väistää ongelmia.

Mulla on nyt ihan hillittömästi taas ajateltavaa ja pohdittavaa. Mun ei tarvinut hirveän paljon edes puhua, kun tuo tyyppi tajusi aika hyvin missä mennään. Nyt sitten voi miettiä kysymyksiä mitä se kyseli, ja katsella tekstejä joita se antoi mukaan luettavaksi.

On kyllä hillittömän tyhjä olo. Kenen elämää mä elän? Mitä mun elämä on? Mitä mä haluan? Mitä mä pakenen kun väistän tuntemuksia ja ajatuksia suorittamiseen ja kiireeseen? Miksi mä elän näin? Hillitön määrä kysymyksiä, eikä mihinkään vastauksia. Tuntuu siltä, että nyt ihan oikeasti on aika antaa hetkeksi olla ja keskittyä itseen ja omaan olemiseen. Oon aivan helvetin väsynyt, puhkipalanut, loppu, kuitti. Enkä rehellisesti yhtään ihmettele, kun hetkeksi jään miettimään, millaista mun elämä on ollut viimeiset vuodet.

Nyt vois lähteä hetkeksi nauttimaan auringosta. Sitäkään ei oo turhan paljon tullut tässä nähtyä.

Muutos

Synttärit meni. Päivä nyt ei mikään erityisen jännä ollut missään mielessä, mutta no, nyt voi taas kertoa iäkseen vuoden enemmän. 24. En ole yhtään varma, onko tämä nyt sitten vielä jonkinlainen ikäkriisiäkin, kun lähinnä tuntuu masentavalta. 24-vuotias, eikö tässä kohden pitäisi olla jo edes jotain elämästä raiteillaan? Tietoa tulevasta? Joskus lukioikäisenä taisin kirjoittaa kirjeeseen tulevaisuuden minälle, että jos koskaan lapsia hankin, haluan moiset alle kaksvitosena. Kai se silloin tuntui kaukaiselta. Nyt kun katselee taaksepäin, ei lukiostakaan tunnu ihan hirvittävän kauaa olevan.

Eilen oli seminaarityön viimeinen kerta, eli tuon oikeusnotaariraakileen sain muille ryhmäläisille esitellä. Oon yllättynyt, sain lähes pelkästään positiivista palautetta. Noh, nyt ei hetkeen tarvitse siitä stressata, antaa jokusen tovin vaan olla ja katselee tammikuussa sen sitten oikeasti kuntoon. Tai ainakin yrittää kovasti.

Jännä huomata, kuin väsynyt oikeasti onkaan. Nyt kun on jokusen päivän ottanut vähän rauhallisemmin, tajuaa jotenkin hirveän selkeästi, että on paahtanut ihan jumalattomalla yliteholla aiemmin. Mun tapauksessa aika hiton pitkään vielä. Enhän mä ole tehnyt elämässäni muuta kuin hamstrannut tietoa ja suorittanut kaiken, mikä vain on mahdollista - ihmissuhteet, opiskelun, työt, vapaa-ajan. Oon huvikseni täytellyt OkCupidiin profiilia, ja vastaillut hirvittävään kasaan kysymyksiä joita siellä on, ja joiden perusteella sivusto sitten ehdottelee kenen kanssa saattais tulla toimeen. Hirveän outoa huomata, että mulla on tosi harvasta asiasta oikeasti mielipidettä. Siis sellaista, että olisin ehdottomasti jotain mieltä. Mun ajatusmaailmassa on hirveästi harmaan sävyjä, harvasta asiasta voin sanoa että yksiselitteisesti ajattelen näin.

Mietin hetken, että toi olisi oikeasti jotenkin huono juttu. Että en ole jotenkin "minä", jos en voi sanoa olevani mieltä x asiasta y. Mutta mä tajusin, että mulla tiukkojen mielipiteiden puuttuminen johtuu siitä, että mä tiedän asioista kohtalaisen paljon, ja löydän niistä liian monia puolia. Joku eläintarhojen oikeutus - joo, mä en tykkää että eläimiä suljetaan häkkeihin ihmisten tuijoteltaviksi. Toisaalta taas... joidenkin lajien ainut mahdollisuus elpyä on siinä, että niitä kasvatetaan eläintarhoissa ja pyritään sopeuttamaan sitten luontoon. Miten mä voisin sanoa olevani yksiselitteisesti niitä vastaan?

Sama jossain huumeissa. Toi sivusto on nyt sitä mieltä, että oon huumemyönteinen ihminen - oletettavasti, koska en ole täysin niitä vastaan. Miksi käyttää resursseja asioiden kieltämiseen ja toimimattomien kieltojen valvomiseen, kun se ei kerran toimi? Ei tässä systeemissä ainakaan järkeä ole.

Nyt pitää juosta lenkille. Mun ajatus katkesi pahasti, kun puhuin hetken puhelimessa välissä. Mutta kuitenkin pointtina oli, että mietin, tarkoittaako mun ajatusmaailman joustavuus sitä, että minua ei ehkä oikeasti ole. Adoptoin mielipiteitä, selitysmalleja ja asenteita ympäriltäni sen mukaan, mikä tuntuu loogisimmalta verrattuna siihen tietoon, mitä mulla on. Ihmismaailman kameleontti, ehkä liiankin muuttumiskykyinen. Mutta toisaalta - mulla on tietoa. Ja sen pohjalta mä mietin asioita. Usein se johtaa ajatusrakennelmiin, joissa toisaalta jotain, toisaalta jotain muuta. Poliitikkoa musta tuskin saisi - kuka äänestäisi ihmistä, joka on valmis muuttamaan mielipiteensä jos kokee siihen tarvetta? Mutta muuten... Ehkä tää on hyvä asia. Uskoisin.

Hyvin sekavaa taas. No, ei voi auttaa, sen siitä saa kun ajatus harhailee hyvin pahasti.

Järki lyö tunnetta turpaan.

Taidan olla aika risa. Aika tosi risa.

Mun elämä on ihan sekaisin, mä oon totaalisen kateissa kaikesta. Tuntuu, että kaikki on oikeestaan liikaa, saan tapella että saan ihan normaalit asiat sujumaan. Siis esimerkiksi syömisen. Puhumattakaan nukkumisesta.

Eilinen päivä oli oikeesti ihan kiva. Mä näin kivan tyypin, kävin sen kanssa kastelemassa kengät Arabianrannan pitkospuilla (jotka oli ihanan jäässä ja liukkaat, vähän meinas päätyä välistä mereen). Juoruttiin kaikkea turhaa ja käytiin juomassa glögiä. Oli oikeasti kauhean mukavaa.

Mut jumalauta. Mä oon aivan totaalisen urpo. Kirjoittelin parille kaverillekin, ettei tässä oo mitään järkeä. Nyt kun periaatteessa on vähän enemmän aikaa, eikä koko ajan juokse pää kolmantena jalkana milloin mihinkin, alkaa oikeasti pää hajota ihan kokonaan. Mä kerään ittelleni ongelmia, ihan tietoisesti. Hukutan itteni tekemiseen, menemiseen, miehiin, irtosuhteisiin, uusiin tuttavuuksiin, opiskeluun, töihin, mihin vaan. Jatkan ja jatkan, peitän kaikki oikeat ongelmat yksittäisillä, melkein helposti selvitettävillä versioilla. Mut ei tää toimi - ongelmat ihan oikeasti tuntuu eskaloituvan. Ne kasaantuu, kerääntyy, ja hajottaa aivan saatanasti.

Mä revin itteäni ihan tarkoituksella hajalle sisältä käsin. Miksi? Mitä helvettiä, oikeasti?

Mä oon niin jumalattoman kyllästynyt tähän. Oon 16-vuotiaasta lähtien ollut koko ajan duunissa opiskelujen ohella. Oon jatkuvasti tehnyt enemmän kuin mihin mulla oikeasti ois resursseja, ajanut itteäni koko ajan ahtaammalle. Suoritan, suoritan, suoritan ja suoritan. Miksi? Ketä mä yritän sillä miellyttää? Itteäni? Muita? Mitä mä sillä saavutan? Muuta kuin pahan olon, joka jossain kohden aina leviää käsiin ja todennäköisesti hajottaa mun ympäriltä suunnilleen kaiken mistä pidän - ihmissuhteet yleensä ensimmäisenä.

Mä yritän uhrata itteni muiden edestä, varsinkin mitä tulee läheisiin ihmissuhteisiin. Laitan muut itteni edelle, enkä tajua lainkaan, että joskus terve itsekkyys voisi oikeasti olla ainut oikea vaihtoehto. Mä annan itsestäni niin paljon liikaa, että jossain kohden se vetää mut aivan jumiin, henkisesti. Se näkyy seksuaalisuudessa, se näkyy kaikessa. Mä oon aina ollut seksuaalisesti risa, ekan kerran kun mihinkään seksuaaliseen toimintaan reaalielämässä tutustuin, kun 13-vuotiaana mua ~6 vuotta vanhmpi, käytännössä täysin tuntematon jätkä painoi mut kirkon porttia vasten ja yritti repiä vaatteet mun päältä ja tunki sormet mun sisään. Mä oon sen jälkeen suorastaan hakenut ongelmia tolla saralla, ja oon niitä kyllä ihan kiitettävästi kerännytkin. Ja näyttäis kovasti siltä, että tää sama pyrkii ihan oikeesti nyt leviämään koko elämään.

Viimeisin suhde tais olla ensimmäinen, missä mä pystyin ihan oikeasti käsittämään, että seksi voi olla, ja onkin, läheisyyden osoitus, ihan oikeasti. Vaikka molemmat osapuolet oli seksuaalisesti - ja varmaan muutenkin - hajalla.

Mut miksi, MIKSI tää haluaa nyt repiä mua hajalle muutenkin? Tai käytännössä - miksi mä yritän hajottaa itteäni tän avulla? Miksen mä vaan pysty sanomaan, että jumalauta, nyt alkaa riittää? Miksi mä annan mun pään rakentaa kaikkia negatiivisia rakennelmia, uskotella mulle että tää on ihan jees. Että on ihan okei tehdä kaikkea paskaa ja elää elämää, josta ei todellakaan pidä. On okei loukata muita ja piestä ittensä siitä jälkikäteen. On okei loukata itseään. Jatkuvasti. Missä vitussa mun itsekunnioitus on?

Kun ei tää vain ole okei. Mulla on yksi minä, yksi elämä, ja mä oikeesti ansaitsen sen, että edes yritän tehdä asioita joista nautin. Miksi se on mukamas niin jumalattoman vaikeaa toteuttaa?

Mä oon tällä hetkellä aivan umpisolmussa itteni kanssa. Kai tää tästä taas johonkin suuntaan aukeaa, jossain vaiheessa. Nyt ainakin on jonkin sortin lähtökohdat valettu, mä pystyn katsomaan omaa toimintaani edes jossain määrin kriittisesti. Ja tän on oikeasti loputtava. Mä en halua enkä ansaitse tätä, puhumattakaan kaikista ihmisistä, jotka tän takia saa kärsiä.

Paljonko tarvitaan

Maailma on outo paikka. Mä kävin juttelemassa lekurille, kertoilin millaista mun elämä tällä hetkellä on ja kysyin, mitä kannattais tehdä, että pää ei päättäisi kaiken kiireen ja ahdistuksen keskellä hajota. Se tuijotti mua ihan ihmeissään, ja kysyi, miten ylipäätään on mahdollista selvitä tästä määrästä duunia mitä mä teen. Juteltiin pitkät tovit, ja oli oikeasti hirvittävän mukavaa! Noh, se sitten totesi, että vaikuttais kovasti siltä, että mun on pakko vaan ottaa iisimmin, määräsi saikkua jouluun saakka ja lääkkeet nukahtamisen helpottamiseksi. Katsotaan toimiiko vaiko eikö.

Laitoin jo tänään viestiä ympäristöoikeuden proffalle ja kysäisin, mitä tällaisessa tilanteessa tehdään. Vastauksen sain samoin tein, ja kuulemma on ihan musta kiinni, miten haluan tuon suorittaa. Tarvittaessa voin olla saikulla vaikka koko ajan, kirjoittaa myöhemmin parista seminaarityöstä arviot ja palauttaa oman työni keväällä, tai sitten mennä seminaareihin vaikka keskeneräisen työn kanssa ja tehdä sen sitten valmiiksi kun jaksaa/pystyy.

Mä oon suoraan sanottuna aivan hillittömän ihmeissäni. Oon jotenkin aina ollut sitä mieltä, että se, että asioita ei jaksa, ei vain ole vaihtoehto, ei mulle. Ihan naurettavaahan se sinällään on, jokaisella tulee jossain raja vastaan. Mutta mä pidän edelleenkin ihan ihmeellisenä sitä, että muut ihmiset näkee asian niin selvästi, siis sen, että se raja oikeasti on jossain - ja ilmeisesti yleensä kohtalaisen paljon alempana kuin mulla. Viime viikolla (mahtoikohan se olla silloin...?) geologian laitoksella eräskin mikroskopointia opettava herra totesi mulle, että "Nea hei, sulla on hirveän monta rautaa tulessa, ethän vaan polta itseäsi tossa loppuun" tms. Yksi geologian parhaista puolista on se, että laitoksen porukka on oikeasti ihan mahtavaa.

Mutta joo, nyt mä tässä sit yritän miettiä, mitä mä pystyn ja jaksan tehdä, ja pohdiskelen mitäs sit. Notaarin osalta oon pitänyt tän päivän vapaata, ja aattelin huomenna kattoa jos siihen saisi jotain lisää, ja pari pv voisi sitten käyttää omaan pohdintaan ja rakenteen järjestelemiseen. Sitten saisi torstaina palautettua edes jonkinmoisen raakileen, jota lähteä rakentelemaan sitten rauhassa eteenpäin. Muiden hommien osalta taitaa olla tiedossa aikalisä, kattelee sitten tipan myöhemmin mitä niiden suhteen tekee.

Huh, oikeasti mun olo parani huomattavasti jo siksi, että mä voin oikeasti nyt sanoa, etten vaan välttämättä tee kaikkea. Pitäisi kai opetella sanomaan joillekin hommille ei hivenen aikaisemminkin. Ja ottaa vähän mallia Vinhasta. Se makoilee ketarat kohti kattoa, suu auki ja silmät animemaiseen tyyliin nautinnollisesti sirillään. Vähän onnellisen lepakon näköinen, aws.


Kävin muuten eilen reenailemassa aksaa Vinhauksen (ja toki myös Kiusan) kanssa. Sain kaverin mukaan, niin reenailtiin keinua ja rengasta, oli himpun verran helpompaa kuin yksin! Mut keinu oli Vinhasta ehkä maailman jännin juttu. Ei se, että se menee alas kun siinä on päällä. Sitä se ei edes huomannut. Mutta herranjumala, sehän nousee ylös kun siitä tulee pois! Sai keinu aikamoiset haukut kun moista kehtasi tehdä, ja pieni insinöörikoira kävi sen jälkeen tietenkin katselemassa, miten keinu liikkuu kun sitä vasten hyppää ja painaa laudan tassuilla alas. Noh, kaikki pitää toki tutkia...

Kiusa oli omaan hienoon tapaansa vallan kultainen ja teki oikein hyvän vaikutuksen myös mahdolliseen pennunostajaan, joka tuli katselemaan. Pennutussuunnitelmathan on kasvattajalla nyt vallan selvillä, ja kunhan nyt juoksu Kiusalla joskus kenties helmikuussa alkaa, jää Kiusnau sitten äitiyslomalle oottelemaan pentusia. Aika hurrjaa, ellen sanoisi.

Lisäilen muuten tuonne elukkasivulle vaivalla kuvatun, lähes onnistuneen otoksen noista kahdesta koirasta. Korkeudessa Vinha on mennyt kyllä reippaasti ohi, mutta silakka se on yhä. Taitaa sellaiseksi myös jäädä. Ja laitan saman kuvan myös tähän, varmuuden varoiksi.

Mun elämä

Mä meinasin alkaa kirjoittaa, että pitäisi ryhdistäytyä. Unohtaa koko paska ja antaa olla. Mutta sittenpä mieleen palasi eilinen keskustelu, jossa pohdin nimenomaan toisin päin - että pitäisi antaa ryhdistäytymisen olla. Lopettaa kaiken surun pakeneminen töihin, opiskeluihin, uusiin ihmisiin ja kaikkeen mahdolliseen tekemiseen. Mutta ehkä mä nyt tällä ryhdistäytymisellä tarkoitankin nimenomaan sitä, että yritän katsoa niitä hyviä puolia enemmän. Nyt mä oon jokusen päivän ollut aikalailla syömättä, ahdistunut, kärsinyt pahasta olosta ja heikotuksesta. Tän vaan täytyy loppua.

Mä oon ihan burn outin partaalla kaiken opiskelun kanssa, ja varmaan tällainen järjetön stressi nostaa kaiken muunkin paskan pintaan, ihan varmuuden vuoksi, ettei vain olisi liian helppoa. Mun pää on ihan sökö, ja huomaan tekeväni entistä huonompia ratkaisuja, mitä vain saadakseni ajatuksia pois opiskeluista, ahdistuksesta ja stressistä. Ja sitten hetken päästä ihmettelen, kun hommat kaatuu entistä pahemmin niskaan.

Alkaa vähitellen tuntua, että tällä hetkellä tää mun ahdistuskriiseily ei oikeasti ole yhtään sitä, mitä mä ajattelin. Ei ehkä eroängstiä eikä välttämättä puhtaasti mitään stressiin liittyvääkään. Mua turhauttaa mun elämä, kaikki tässä tällä hetkellä. Opiskelut, työt, ihmissuhteet. Mua ahdistaa tulevaisuus, kun en näe siellä mitään sellaista, mitä haluaisin. Ja täähän on oikeasti aivan naurettavaa! Mulla on mielettömän ihania ihmisiä ympärillä, ihana kämppä, opiskelen kivoja juttuja ja teen töitä sen verran että raha riittää edes kohtalaisen mukavaan elämään. Mikä hitto tässä muka olisi pielessä?

Mä en ilmeisesti oikeasti vain osaa olla odottamatta jotain kivaa tapahtuvaksi. Ja nyt sellaista kivaa ei ole. Ei ole miestä, jonka luo mennä nauttimaan kaikkien pakollisten kurjien asioiden jälkeen. Ei ole mitään selkeää "uranäkymää", ei edes haavetta siitä, mitä sitten kun joskus näistä opintokiireistä selviää. On vaan velvollisuuksia velvollisuuksien perään, pakollisia hommia. Pakko herätä, pakko tehdä hommia, pakko hoitaa koirat, pakko tehdä vähän lisää hommia. Pakkoa yritän paeta tutustumalla uusiin ihmisiin, deittailemalla, käymällä baareissa tai yökerhoissa, flirttailemalla - ja noista vain ensimmäinen on jotain, mistä voin oikeasti sanoa pitäväni. Muu on lähinnä jotain, mikä pitää ajatukset poissa.

Yritän tässä samalla syödä, ruoka maistuu edelleen aivan kamalalta ja saa pahan olon vielä pahemmaksi. Ja aika tuntuu menevän ihan liian kovaa vauhtia. Mun pitäis opiskella nytkin. Jumalauta. 

Pitäis kyllä oikeasti ryhdistäytyä. Luulen vaan pahasti, että se vaatis lomaa, sellaisen pätkän elämässä, ettei tarvitsisi kaikkea stressata koko aikaa. Mulle on kasaantunut nyt ihan liikaa hommia, ja kun pää ei muutenkaan ole kovin hyvässä jamassa, niin stressi tekee tästä vielä paskempaa. 

Kyyneleet

Mä en tiedä mitä uskoa enää edes omissa ajatuksissaan. Mä kirjoitin joskus kauan sitten eksän kaverille siitä, että tuo eksä vaikutti aika ahdistuneelta tai ehkä jopa masentuneelta, ja sanoin, että voisi ehkä hieman katsoa perään, jos vain yhtään on mahdollista. Nyt se vasta oli sen huomannut ja vastasi. Ja siis vastauksen sävyssä tms. ei mitään, mikä ois huonoa, ei, mutta seurauksena mua oksettaa, mä tärisen ja mulla on kylmä. Mä oon repinyt elämästäni irti kaiken mikä siihen ihmiseen liittyy, ja tollanen pienikin kosketus johonkin saa mulle järkyttävän olon. Mä kuvittelin, että se ois jo jäänyt, tällanen lamaannuttava ahdistus.

Koskahan mä oikeesti selviän tästä? Niin, että voin katsoa taaksepäin, ja sanoa että niinhän sen nyt oli hyvä mennä, oikeasti. Niin, että voin oikeasti rehellisesti sanoa, ettei ainut asia mitä mä muista ihmisistä etsin, ole joku piirre, jota siinä miehessä oli, joka on tuttua ja jotain mitä mä rakastan.

Juma. Tekis niin mieli käpertyä sängylle sikiöasentoon ja parkua elämän kurjuutta. Sen sijaan taitaa olla korkea aika lähteä koirien kanssa lenkille ja siitä sit töihin, että pääsee sitten mahdollisimman aikaisin pois ja saa jatkaa töitä opiskeluhommien muodossa kunhan takaisin pääsee.

Että voi olla ihmisellä ikävä. Niin jäätävän kauhea ikävä, että oikeasti sattuu. Kovaa. Tää mun elämä on edelleenkin yhtä tuuliajoa, välillä hyvä, välillä huono. Kyllä ne hyvät hetket on voittamaan päin, mutta... Just nyt tais iskeä niin kovaa vasten kasvoja, että hetki taas menee keräillessä itseään kasaan.

Ihan hillittömän yksinäinen olo. Kurkkua kuristaa ja nieleskelen oksennusta, vaikken tosiaan oo aamupalaa saanut syötyä. Ehkä jossain kohdin.

Enkä mä haluu ulos astuu

Täytyy kirjoittaa nopeasti, kun juuri pääsin käsiksi loistavaan artikkeliin, joka on suurin piirtein pakko saada tänään luettua, että saan hivenen lisää aineksia tuohon notaariin työstettäväksi. Lukemista nyt vain haittaa aivan suunnattomasti päässä pyörivät ajatukset, joten pakkohan ne on tänne purkaa.

Yllättäen päällimmäisenä eksä. Siis aivan niinkin mitättömistä asioista tuo nousee mieleen, kuin siitä, että mulla on vaatteissa koirankarvoja. Joo, mullahan ei olisi teippiharjaa, jos hän ei olisi mua varta vasten vienyt kaupassa hyllyyn, jossa niitä odottelee ostajaansa, ja ilmoittanut että tarvitsen sellaisen. Luonnollisesti siis ajatuksenkulku on välistä luokkaa karvaiset vaatteet -> teippiharja -> eksä. Loogista?

Mutta tosiaan, se asia, mikä mulla on nyt pyörinyt päässä. Mä muistan hetkiä, kun esimerkiksi istuskeltiin Suvilahdessa ja tuijoteltiin merta, tyyppi kertoi tarinaa siitä, kuinka eräänä kauniina päivänä siellä oli ollut kavereidensa kanssa polttelemassa pilveä, ja joku oli ilmeisesti vahingossa sitten kaiken kukan onnistunut jättämään johonkin liian lähelle merta, ja koko pussukka oli sitten tipahtanut mereen. No, sinne män, kukaan ei sentään lähtenyt uiden niitä hakemaan. Ihmettelen suuresti. Mutta siis, muistan tuon päivän, tarinat joita mies kertoili. Auringonpaisteen. Kuinka se puhui kielten opettamisesta ja selitti suomalaisesta enkkuaksentista. Ja mä muistan jo silloin olleeni sen seurassa jotenkin... poissa. Muistan sen fiiliksen, kun mietin, että "jaa, mitähän mä tähänkään sanoisin" - ajatuksen, että mun sanomiset ei vain ole sille mitenkään olennaisia. Ja muistan sen fiiliksen toistuneen vähän väliä koko kesän ajan. Suurimmalti osin mua ei haitannut, hiljaa on ihan jees olla välillä. Mutta siinä kohden kun mulla olisi oikeasti jotain asiaa, ja sitä ei kuunnella, se käy melkoisen epämiellyttäväksi.

Jotenkin sitä ihmettelee, miten itselleen pystyykin niin näppärästi oikeuttamaan kaikenlaista, selittämään omat tuntemuksensakin hiljaisiksi. Mä oon miettinyt tässä nyt jo jokusen hetken, onko se ihminen missään vaiheessa nähnyt mua? Oonko mä missään vaiheessa tuntenut sitä? Mitenkään päin. Mä huomaan jo nyt, kuinka se mielikuva, mikä mulla välistä välähtää ikävän hetkellä mielessä, on jotain ihan muuta kuin mitä oli todellisuus. Se on niitä asioita, mitä oli ensimmäisillä kolmilla treffeillä. Herkkyyttä, hellyyttä, hymyä ja naurua. Sen jälkeinen ihminen on jäänyt mulle pelottavan tuntemattomaksi - ja olen aivan varma, että niin on käynyt myös toisin päin. Ihan puhtaasti siitä syystä, että mä olen mieluummin ollut hiljaa kuin sanonut asioita, mitä toinen ei selvästi jaksa kuunnella. Miten tuollaisessa tilanteessa voi sanoa tuntevansa toisen mitenkään?

Hassua. Mä ikävöin mielikuvaa, en ihmistä. Onko tässä mitään järkeä? Ei.

Ja eilen muuten autoa ajaessa mua alkoi naurattaa. Pohdin jostain syystä täydellisyyttä, ja tulin siihen tulokseen, ettei sellaista ole olemassa, se on puhdas mahdottomuus. Siitä nousi mieleen ajatus, että itseasiassa sehän tarkoittaa, että kaikki on juuri niin täydellistä kuin voi olla - mun elämä mukaanlukien. Tuli hirmuisan hyvä mieli. Tän päivän syksyiset tuulet ja harmaa sää vähän latisti tuota elämäniloa, mutta on mulla silti loppujen lopuksi aika hyvä olla. Elämä on kivaa, vaikka ei menekään ihan suunnitelmien mukaan.

Vapaus!

Oi että, jaksoin pitkästä aikaa lähteä ulkoiluttamaan kameraa lenkkeillessäni hurttien kanssa! Sääli että ehti jo alkaa hivenen hämärtää, ja mun objektiivi on niin umpipaska, ettei sillä saa kuvia hämärässä sitten millään. Joka tapauksessa muutama ihan kelvollinen otos tuli napattua - tarkkuudessa ei välttämättä ole kehumista, mutta kyllä noita katselee!

Täysii! Oli aika kivan näköinen tuo ilta-aurinko, ja hurtat pinkoi pellolla minkä kintuista pääsi. :) Oli aika nättiä. Mut huomaatteks, Vinha on jo Kiusaa korkeampi! (Ja siis Kiusa edellä, Vinha perässä.)

Vinha halusi välttämättä sännätä pusikosta vaanimasta Kiusan kimppuun. Jostain syystä Kiusa ei niin arvostanut moista elettä... :D

Korppikin oli pellolla, ja totta kai Vinhan oli aivan pakko ajaa se ilmaan. Oli aivan jumalattoman iso lintu, tais Vinha jäädä koossa kakkoseksi. Sääli että olivat niin kovin kaukana, lähempää olisi saanut ihan kivan kuvan!

Tässä juuri yritän lueskella EU:n ohjetta koskien kaivostoimintaa Natura-alueilla, josko saisi notaarintyöhön vähän vauhtia. Niin kuin näkyy, tulokset ovat tässä kohden päätä huimaavia. Vastahan ensi viikon torstaina tarvitsee ~15 sivua olla tekstiä kasassa ja tutkimus jotakuinkin mallillaan. Siitä sitten esityksen jälkeen vielä kuukauden verran aikaa saada tekstiä lisäiltyä ja hiottua paremmaksi, jotta kehtaisi notaarintyöksi tuota väittää. Eiköhän tää tästä. Vaan pari tenttiä tällä viikolla ja ensi viikollakin sitten vielä yksi geologian seminaarityö ja kolmas tentti päälle. Ei enää kiireempään saumaan voinut kaikkea saada?

Circles

Mulla alkaa olla sellainen olo, että kyllä elämä ehkä sittenkin voittaa. Kokonaisuudessaan. Eilen illalla ennen nukahtamista jäin mietiskelemään kaikenmoista tuohon eksään liittyen, muistelemaan kaikkia kivoja asioita kesältä, kaikkea mitä tapahtui - myös riitoja ja kurjia hetkiä. Tuntuu, että ensimmäistä kertaa mä pystyin näkemään yhden ja saman ihmisen niiden takana. Mun pää on tähän asti pyrkinyt kovasti erottamaan nuo puolet eksässä toisistaan, on ollut vain se mr. Perfect, tyyppi joka vaikutti olevan kaikkea, mitä ihmiseltä voi koskaan toivoa. Sitten toisaalta on ollut myös mr. Awful, se joka sai mut pelkäämään, kyseenalaistamaan itseni ja koko maailmankuvani melkoisen väkivaltaisella tyylillä. Antoipa eräs henkilö tälle "erottelulle" nimenkin, löytyy nimittäin psykologian termistöistä. http://en.wikipedia.org/wiki/Splitting_(psychology)
"Splitting (also called all-or-nothing thinking) is the failure in a person's thinking to bring together both positive and negative qualities of the self and others into a cohesive, realistic whole."

Mutta joo, pikkuhiljaa alkaa tuntua, että pystyn näkemään sen ihmisen kokonaisena, ainakin aina silloin tällöin. Jotenkin se tuntuu tuovan ajatteluun mukaan sen verran realismia, että ainakin terävin kärki ahdistuksesta pikkuhiljaa alkaa taittua. Elämäähän tää kaikki on, ja oikeastaan ihan kivaa. Miksi ihmeessä vaivautua suremaan liioitellusti jotain, mikä ei suremalla oikeasti muutu mihinkään? Ja kai kaikkeen tähänkin pitäisi suhtautua jonkinmoisella kiitollisuudella, oikeastaan. Mä oon viimeisen puolen vuoden aikana oppinut näkemään elämää aika eri tavalla ja nyt jopa pystyn pitämään sitä muutosta ihan hyvänä asiana. Vaikka tuo mies nyt vetääkin ajatukset välillä aika äärimmäisyyksiin, niin monessa kohdin sen ajatukset oikeasti on ihan ajattelemisen arvoisia. Kenties mä olisin pystynyt katsomaan niitä silloinkin vähän eri valossa, jos hän ei olisi nähnyt niin valtaisan suurta vaivaa mun omien näkemysten kumoamisessa ja korvaamisessa hänen mielestään paremmilla vaihtoehdoilla.

Tänään on ihan kiva päivä. Juuri tässä sain aamupalan syötyä, ja seuraavaksi suuntaan kohti yliopistoa, josko vaikka saisi notaarin työhön hieman lähteitä etsittyä ja tutkailtua sitten vähän kiviä mikroskoopilla. Tää kiire on edelleenkin aivan perseestä, ja just nyt tuntuu että voi oikeasti olla vähän siinä ja siinä, ehdinkö tosiaan tehdä kaiken mitä pitäisi. Jotenkin vaan en jaksa nyt välittää kamalasti siitäkään - mä teen niin hyvin kuin voin, ja jos se ei riitä, niin mitä ihmettä mä muka voisin enemmän tehdä? Mun on pakko syödä ja nukkua, hoitaa koirat ja levätä sen verran, että pää pysyy kasassa. Jos opiskeluun käytetty loppuaika ei riitä, niin se sitten varmaan oikeasti vain on niin. Minkäs sille mahtaa.

Päivän musiikkia taas. Tähän tutustumisesta voi kiittää puhtaasti sitä, että olen tuijotellut nyt melkoisen reilusti parkour-videoita. Kevään projektiksi alkaa olla mudoostunut breikkaamisen aloittaminen ja siinä sivussa voisi vähän parkour-tyyppistä reeniä harrastaa, tuleepahan vähän erilaista kuntoilua. Ja eräässä parkour-videossa tämä soi taustalla.

Siinäpä sekin nautiskeltavaksi. Aivan mielettömän hieno kuvaus ja musiikki. Eikä noita tyyppejäkään tee pahaa katsella!

On se hienoo

"Huominen on utopia, en tunne arkea."

Hieman meinaa väsymys painaa. Olisi hirveä määrä kaikkea mahdollista tehtävänä, mutta liian vähillä unilla tuntuu aika mahdottomalta yrittää väsätä mitään järkevää kasaan. Noh, on tässä vielä tämä ja huominen aikaa, ehkä sitä voisi vaikka koko huomisen pyhittää tuulivoimaprokkikselle niin saattaisipa vaikka onnistuakin siinä!

Mulla on ollut jotenkin tosi vaihteleva olo. Vkl mun seuraksi saapui mr Z. Oli oikeasti aivan loistava tyyppi, mulla oli oikeen kivaa ja sainpahan nauraa taas jokusen hetken tarpeisiin. En muista, oonko ikinä törmännyt ihmiseen, jolla on niin täysin samanlainen huumorintaju kuin mulla - ja joka itseasiassa muutenkin on hirveän samanlainen kuin minä. Ihmeellinen ikioptimistikälättäjä. Meni kyllä jutut välistä himpun verran levottomiksi, mikä yllätys. Mutta nyt sitten taas mietityttää - mulla oli oikeasti kivaa, tyyppi oli ihan supermukava, ja silleen niin kuin perusfiilis tosi positiivinen. Mutta sitten ongelmat. Mun pää ei oikeen tykkää tällaisesta, jotenkin tulee "syyllinen" olo, kun kehtaa tällain pitää hauskaa. Tuntuu, että pää ihan väkipakolla yrittää saada mua pitäytymään surkeudessa hivenen pidempään. Iskee epämääräisiä valokuvantarkkoja kuvia mieleen kaikesta, mitä ei nyt välttämättä edes haluaisi muistaa.

Eilen olin Helsingissä duunissa taasen, ja Pitskusta vanhempien luo ajellessa iski todella kummallinen olo. Mä ajelin siellä kesällä tosi paljon, kiitos tuon eksän, ja luonnollisesti ne maisemat nostivat tyypin todella selvästi mieleen. Mulle tuli hetkellisesti oikeasti fyysisesti paha olo. Sitten en tiedä mitä oikeasti mun päässä tapahtui, kun mua vaan alkoi hymyilyttää. Ihan uskomattoman hyvä olo. Mun päähän vaan nousi ajatus, että jumalauta, mä olen edelleen mä. Edelleen, vaikka se ihminen yritti parhaansa mukaan tehdä musta jotain unelmiensa kiiltokuvatyttöä, jotain täydellistä vaimoa. Silti, vaikka mun pää oikeasti yritti kovasti lakata toimimasta, mä yhäkin olen minä, vahvasti - ja hitto että se on hyvä asia. Niin monta asiaa kuin voikin mennä pieleen, niin mieluummin mä katselen niiden pieleen menemistä itsenäni kuin jonain muuna, jonkinlaisena hailakkana heijastuksena siitä mitä mä oikeasti olen.

Hirveän vaikea selittää tuollaista oikeasti valtaisan voimakasta itseyden tunnetta. Sitä, että oikeasti tajuaa, että se oma minuus, oma itseys on jotain, mistä oikeasti on vain pakko pitää kiinni. Jos oikeasti tuo suhde sai mut hetkellisesti unohtamaan sen, niin voin nyt olla aivan hiton ylpeä, että oon saamassa itsestäni taas kiinni. Ei se poista surua, tuskin edes suoranaisesti vähentää sitä, mutta ainakin mulla on nyt jotain, mitä arvostaa - minä itse. Ja loppujen lopuksi se on ainut, mitä mulla edes voi olla. Sitä ei vaan voi päästää katoamaan, ei kenenkään ihmisen takia. Jos joku tietoisesti ja rehellisesti yrittää saada mua muutettua johonkin, onko se oikeasti sen arvoista? Vaikka se joku perustelisi sen sillä, että hän tietää paremmin, on nähnyt enemmän, on tehnyt samat virheet ja tietää miten voi löytää onnen - kannattaako mun oikeasti luopua jonkun toisen uskomusten vuoksi siitä, mihin mä itse olen matkalla? Mun onni ei ole samassa osoitteessa kuin jonkun toisen onni, eikä ainakaan tarkalleen samanlaisen matkan päässä. Mun onni on siinä matkalla, omissa kokemuksissa ja kaikissa tapahtumissa, ja se merkitsee paljon enemmän kuin jonkun muun mulle asettama tavoite. Ja niin sen pitääkin olla.

Jostain syystä mulla on hyvä olla, vaikka tällä hetkellä tuntuukin, että oikeampi vaihtoehto olisi kuolla stressiin ja ehkä vähän syyllisyyteenkin - ensimmäistä yliopistojuttujen ja jälkimmäistä mr Z:n takia. Tosin rehellisesti sanoen en edes tiedä, miksi mun pää yrittää sitä syyllisyyttä mulle tuputtaa. Z tietää missä mun kohdalla mennään ja miksi. Onko silloin väärin tykätä sen seurasta?

"Onks tää itsetuhoo vai elämäniloo, vai onks ne sama asia?"
http://www.youtube.com/watch?v=njD7N7aaVjo Kiitos Nopsajalka tästä. Oisin linkannut ihan videona, mut jostain syystä blogger ei tue moista nyt. Mut eiköhän se linkkinäkin mene. Tän aamun piristysbiisi.

Koti-ikävä

Mulla oli täällä kaveri jokusen päivän pitämässä seuraa. Ihana ihminen, mun koti on sen jäljiltä hirmuisan siisti ja kaikkea. Pelasti kyllä niin mun alkuviikon. <3 Öisinkään ei tarvinnut ahdistuilla, kun oli unikaveri. Hitto, tuollaisia ihmisiä kun olisi enemmän, maailma olisi ihan äärimmäisen ihana paikka. Tänään aamulla lähti takaisin kotiinsa (... Jyväskylään), ja nyt on ihan hiton hiljaista.

Mä yritän tässä parhaani mukaan pysyä positiivisena, mut helvetti että voi olla vaikeaa. Heti kun on yksin ja hiljaisessa kämpässä, pää yrittää levitä. Kaikesta, siis aivan kaikesta, tulee eksä mieleen, ahdistaa ja on paha olla. Niin kauan kun on ääntä ja ihmisiä, mä pystyn sulkemaan kurjat ajatukset pois, yksinään se on järkyttävän vaikeaa. Mulla on aivan jumalaton ikävä niitä kaikkia hyviä hetkiä, sitä kun sai katsoa toista jammailemassa tai viheltelemässä ruokaa laittaessa, hellyyttä ja läheisyyttä, naurua ja iloisuutta. Hölmöjä vitsejä, autoa ajaessa toisen kättä mun reidellä. Seksiä. Lenkkejä koirien kanssa, kauppareissuja ja ihmeellisiä ruokia. Sitä kun se puhui mulle ranskaa, tai kun sai kuunnella sen puhuvan sitä muille. Voi luoja että voikin oikeasti kaivata. Jostain syystä ne hetket nousevat nyt vähän väliä mieleen, muistuttavat kaikesta siitä ihanasta mitä oli. Vastapainona mulle nousee välähdyksiä riidoista, kaikista niistä sanoista jotka mua loukkasi. Mä muistan sen katseen, kuin olisin joku aivan täysin vieras ja arvoton, joku joka pitää muuttaa hyväksi tai vähintään kelvolliseksi. Kuva siitä, kuinka se heittää telkkarin lattiaan ja kiroaa kuinka mulle ei voi puhua uhkailematta väkivallalla. Herjaa siitä, että mä säikähdän, antaa kovin suoraan ymmärtää että mä oon huono jo senkin takia. "Enhän mä edes koskenut suhun."

Ihan liikaa tunteita. Rakkaus - melkein epäterveen palvonnan puolelle menevä sellainen - intohimo, hellyys. Pelko, ahdistus. Turvallisuus ja turvattomuus. Ristiriitoja ristiriitojen perään. Mies, joka välillä sanoo jotain ja antaa toimillaan ymmärtää jotain muuta, välillä puhuu puhtaasti ristiin itsensä kanssa - eikä edes itse ymmärrä sitä. Epävarmuus. Lämpö, kylmyys. Suunnattoman suuri huolehtiminen ja välittäminen, joka kuitekin loppuu täydelliseen välinpitämättömyyteen.

Miten neljään kuukauteen voi mahtua niin jumalaton määrä tunnetta? Ääripäästä toiseen, laajemmalla skaalalla kuin pitäisi mitenkään olla mahdollista?

Mulla on kylmä. Haluisin vaan paikan, jossa vois olla rauhassa omilta ajatuksiltaan. Mä kaipaan jotain turvallista, pysyvää. Helvetti.

Vain elämää, ei sen enempää

Näin hyviä unia. Pitkästä, pitkästä aikaa mä näin unissa kivoja asioita, ja ekaa kertaa hetkeen heräsin myös ilman suunnatonta ahdistusta. No, eilen illalla tuli ahdistuttua kyllä senkin edestä, joten kaipa se kiintiö tuli siinä sitten täytettyä.

Tänään alkaisi NaNoWriMo. Katsotaan saanko kirjoitettua minkä verran. Ilman minkäänlaisia sanamäärätavotteita mä ajattelin lähteä kirjoittamaan uudelleen samaa tarinaa kuin mitä viime vuonna rustailin, mutta haastanpa itseni kirjoittamaan hivenen eri tyylillä tällä kertaa. Tai oikeastaan täysin eri tyylillä. Yritän välttää tarinan suoraa kerrontaa, sellaista arkista kuvailemista, ja pysytellä enemmän sisällä siinä, miten asiat ihmisten mielissä näyttäytyvät. Katsellaan mitä siitä tulee.

Kiire meinaa iskeä taasen, pitäisi puolessa tunnissa käydä suihkussa, pukea, meikata, syödä ja laittaa kamat kasaan. Sit ehtii vielä mukavasti ulkoilemaan hurttien kanssa ennen kuin tarvitsee lähteä kärkkymään paikkaa ympäristöoikeuden erikoistumisjaksolle.

Tää maailma on jännä paikka, täynnä ihmeellisiä asioita. Tänään mä taas jotenkin pidän siitä.

Ja otsikoiminen päähän sattumalta pälkähtävillä biiseillä on melkoisen jännittävä laji.

Berzerk

Kauheasti tekisi mieli ottaa ja repäistä, lähteä jonnekin ja unohtaa arki. Päivä meni mikroskooppien parissa, nyt päätä särkee ja silmät yrittää kovasti nukahtaa. Pakenin kesken viimeisen luennon kun tajusin, etten ollut kääntänyt parkkikiekkoa, eikä sakkoihin ole varaa nyt. Ei tosin oikein mihinkään muuhunkaan. Olin jo varmuuden vuoksi heittäytymässä auton alle parkkipaikalle kiiruhtaessa, mun pää yritti vähän heittää volttia. Njoo, ei sakkoja, ei autojen alle hyppimisiä, ei mitään kauheuksia. Istahdin autoon ja varmaan viisi minuuttia vaan hengitin siinä silmät kiinni. Liikkeelle lähtiessä radio soitti Eminemin Berzerkin, taisin huudattaa sitä sen verran kovalla, että tuskin jäi kellekään lähellä liikkuvalle epäselväksi moinen. Hitto että haluaisin kunnon bassokaiuttimet, nyt kaipaisi jumalattoman kovan basson aikaansaamaa tärinää kropassa, totaalista aivojen sumentamista sillä.

Hitto että mulla oli täydellinen olo kun pääsin kotiin ja koirien kanssa lenkille. Kaikki näytti uudelta, harmaa metsä päättymättömältä, ja surumielisen linnun kiljahdukset viilsivät syvältä. Mä tunsin. Hengitin syysilmaa, seisoin paikallani ja kuuntelin etäistä autotien hurinaa. Metsä oli uskomattoman rauhallinen, mun olo oli kuin pumpulissa. Kaikki oli pehmeää, pastellisävyistä ja loppumatonta. Ainakin sen fiiliksen loppuun saakka.

Mietin tässä, josko vetäisin illalla päälle vanhat rokkigoottikuteet ja lähtisin halloweenin kunniaksi jonnekin käymään. Ehkä Bad Kingin levynjulkkarikeikalle tai ehkä jonnekin muualle. Toisaalta houkuttelisi nyt vihdoin aloittaa lukuoperatsuunit, kun ei eilen kuitenkaan jaksanut keskittyä kirjoihin oikein, vaikka kovasti oli tarkoituksena neljän Millerin romaanin pinoon tarttua. Saamaton olo, ja kuitenkin niin kovin levoton.

Pimeys alkaa hiipiä jo ihan hirveän varhain. Hämärä on jo nyt. Mä ootan lunta, valoa. Oikeastaan kaikkein eniten ootan kevättä ja kesää. Alkaa pahasti näyttää siltä, että syksyt ja talvet on mulle epäonnisinta aikaa, voisi skipata ne tällä kertaa kokonaan. Vaihtaiskohan joku karhu mun kanssa paikkaa? Missä on se shamaanityyppi, joka Karhuveljeni Kodassakin tuollaisia mukavia taikomisia saa aikaan?

Mä oon saanut syötyä. Eihän paino ehtinytkään tässä pudota kuin pari kiloa, näemmä. Täytynee pitää tästä syömisestä kiinni, en haluais riutua olemattomiin.

Mutta maailma on totta

Mun ajatukset juoksi taas aamun kunniaksi aivan kuin Henry Millerin teksti. Outoja assosiaatioita, kummallisia ajatuksia ja kieroutunutta logiikkaa, jossa omalla tavallaan piilee koko jutun juoni.

Illalla mietin pitkät tovit, pitäisiköhän mun tuolle eräälle nimeltämainitsemattomalle henkilölle kirjoittaa kirje tai joku muu vastaavanlainen teksti, yrittää saada esiin jotain, mikä auttaisi mua ymmärtämään. Nyt aamulla mä vaan mietin, että mihin sekään johtaisi, tuskin ainakaan parempaan.

Mikähän oikeasti muuttui? Kysyin sitä kun riideltiin. "Mistä tää kaikki alkoi?" Miksi se täydellisyys mikä oli, romahti kuin hatara korttitalo? Se vastasi, että kaikki alkoi siitä kun se oli kipeä, eli siitä meidän ensimmäisestä riidasta. Mut mä en usko. Se alkoi jo aikaisemmin, mulla oli jo aikaisemmin kurja olla. Jos mulla ei olisi ollut, mä en olisi ottanut sitä kurjuutta puheeksi, eikä siitä olisi kehkeytynyt sellaista draamaa. Ei, kyllä se alkoi jo ennen sitä riitaa. Ja mä kuvittelen löytäneeni sen hetken, kun mies alkoi olla stressaantunut ja ahdistunut, alkoi tulkita mun sanomisia kritiikkinä ja ajatuksia hyökkäyksinä omiaan vastaan. Se oli silloin, kun pilven polttaminen väheni. Tai jäi. Miten sen nyt haluaakin sanoa. Silloin, kun sitä ei ollutkaan enää rajattomasti saatavilla.

Mä nauroin elen ittekseni tuolle huomiolle, joka on niin hillittömän looginen, että sitä ei vaan nähnyt. Ja oikeasti, koska kyseessä on minä, mitä muutakaan voisi olettaa? Mä nauroin tälle kaikelle järjettömyydelle. Saattoipa olla, että yksi kaverikin räjähti nauramaan tän takia. "Nea, mistä sä oikeen revit noita ihmisiä?!" Eh. Niin. Oikeastaan netistä, mikä itsessäänkin on jo huvittavaa. Niin sosiaalinen ihminen kuin mä olenkin, mulla on kavereita oikeassa maailmassa, mä näen niitä ja nautin niiden seurasta, niin... Ne ihmiset, jotka on kiinni elämässä samalla tavalla kuin minä, tekevät asioita joita mä itsekin teen, elävät tällaista tavallista arkista elämää... Liian usein tulee sellainen olo, että mä en saa mitään uutta. Mun ei tarvitse yrittää ymmärtää ja haastaa itseäni näkemään asioita jollain toisella tavalla, koska mä näen sen jo niin. Se on normaalia, tavallista, tuttua. Kavereiden kanssa se on ihan täydellistä, mutta suhteissa mua viehättää suunnattomasti sellainen "vaativampi vastavuoroisuus", sellainen, että ihan oikeasti ratkaisevissakin asioissa toisinaan joutuu venyttämään ajatusmaailmaansa. Ei se ehkä fiksua ole, mutta se tuo haastetta ja jännyyttä elämään.

Mutta tosiaan, pilvi. Miksen mä tajunnut tota aikaisemmin? Mä muistan heti silloin miettineeni, että se oikeasti on kireämpi ja ehdottomampi, kuuntelee mua vähemmän, puhuu vähemmän, on läsnä vähemmän. On vähemmän sinut seksuaalisuutensa kanssa, on jotenkin paljon etäisempi ja hailakampi.

Tuskin tuo kaikkea aiheutti, mutta ehkäpä se ainakin toimi tarvittavana sysäyksenä kohti riitelyä ja turhaa tuskaa. Vihaisuutta, ärtyisyyttä ja stressiä. Ja lopulta mä sitten olin se, johon kaikki kulminoitui, kun satuin olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, olemaan väärällä tavalla läsnä ja liian kärkäs sanoissani.

Tää maailma on kyllä mahtavan ironinen paikka. Jos ei ongelmia synny milloin mistäkin aineiden käytöstä, niin vähintäänkin sitten siitä, että ei käytä mitään. Jumalauta sentään.

Mun pitäis varmaan alkaa laittaa herätys säännönmukaisesti vähän aiemmaksi, kun yöllä tuntuu kasaantuvan kauhea määrä ajatuksia päähän, ja niiden purkaminen tänne on melkein kuin välttämättömyys. Tän seurauksena sitten iskee taas kauhea kiire, kun pitää pukea, lenkittää hurtat ja yrittää vielä laittaa ittensäkin edes jossain määrin kelvollisen näköiseksi. Ääk.

Aamuhämärä

Hitto. Heräsin taas liian aikaisin. Aamut on kurjia, ahdistus iskee jo ennen kuin avaa silmät.

Yritin eilen illalla miettiä, mikä ahdistaa. Miettiä, miksi tämä olo on surullisen tai tyypillisen eroängstin sijaan jotenkin tyhjä, hyvin oudolla tavalla. Se tyhjyys pelottaa. Kai mä jonkinlaiseen vastaukseenkin sen suhteen päädyin, kun pitkät tovit juttelin kaverin kanssa puhelimessa sopivasti unen rajamailla.

Jotenkin mun olo on sellainen, että oon tyhjässä kuplassa, irrallisena ja erillisenä muusta maailmasta. Mun ajatukset, tuntemukset ja kaikki on vain täysin erillisiä, sattumien kautta muodostuneita käsityksiä, jotka eivät oikeasti edusta mitään, eivät ole parempia jos nyt eivät huonompiakaan kuin ajatukset yleisestikään, ne vain ovat.

Mua vastaan tuli ihminen, jolle mä yritin selittää mun näkemyksiä ja ajatuksia, ja joka ei voinut käsittää, ei lainkaan. Ihminen, joka kyseenalaisti mut kokonaisuudessaan. Mä yritin ymmärtää, mä teen niin aina, yritin käsittää mitä se ajaa takaa, päästä sen pään sisään. En mä onnistunut, ja matkalla sinne mä jouduin aivan liian vahvasti kyseenalaistamaan sen, mitä mä itse olen. Ja miettimään, onko se missään määrin oikein.

Jossain määrin mä tiedän, että totta kai on kieroutunutta nähdä kaikki ihmiset itseä huonompina, nähdä itsensä ainutlaatuisena ja kaiken muun jotenkin sen jatkeena. Kieltää negatiivisuus ja kaikki negatiiviset reaktiot, paeta niitä keinolla millä hyvänsä. Kouluttaa toista täysin tietoisesti kohti oman ajatusmaailman "täydellisyyttä", täysin vilpittömästi hyvällä tarkoituksella, ja täydellisesti keinoja kaihtamatta. Mutta toisaalta... Mistä mä tiedän, etteikö se ihminen oikeasti olisi käsittänyt jotain asioita niin korkealla tasolla, että mä en vain kykene näkemään järkeä sen toiminnan takana? Mitä jos oikeasti se onkin oikeassa, eikä sitä vain pysty ymmärtämään? Tuollaiset ajatukset on niin helppo päästää päähänsä, kun se ihminen, jota miettii, oikeasti seikkailee siellä perinteisellä nerouden ja hulluuden rajamailla.

Tiedän mä senkin, ettei sillä oikeasti ole väliä, se ei merkitse mitään. Ei ole oikeasti missään määrin väliä sillä, vaikka se olisikin yksin oikeassa tässä maailmassa, ainoana ihmisenä näkisi kaiken niin kuin se on. Koska se ei mitenkään pysty saamaan muita käsittämään sitä, ei mitenkään näe sitä, mitä muut näkevät ja kokevat, se ei johda mihinkään. Äh, mun ajatus katkesi. Ja mulla on paha olo.

Mun maailma näyttää nyt aivan erilaiselta kuin se näytti viisi kuukautta sitten. Mä en tiedä, onko se muutos parempaan vai huonompaan.

Yksinäisyys

Unilääkkeen kanssa sai nukuttua kuuteen. Noh, on se kuitenkin jo joku 7 tuntia tässä kohden, ihan hyvä saavutus. Edellisyönä en nukkunut hetkeäkään, ja eilen päivällä vajaan tunnin.

Mua oksettaa. Fyysisesti aivan järkyttävä olo. Mä mietin, mikä saa ihmiset uskomaan, että niiden oma ajatusmaailma, illuusio maailmasta, on todellinen. Aito. Ainut oikea. Kaikki, mikä ei siihen samaan jostain syystä päädy on väärää ja vierasta, vaarallista, uhka omalle itselle.

Rentouttava viikonloppu ei ollutkaan rentouttava. Koirat olivat vanhemmilla, mä miehellä. Näin mukavia ihmisiä, nain paljon, nauroin ja oli hauskaa. Päätin, että edellisen riidan jälkeinen varominen riittää, että mun on pakko saada puhua ja kertoa miltä tuntuu. Kaikki oli aivan mielettömän ihanaa, kunnes. Niin, kunnes. Miksi aina tulee joku tuollainen?

Matkalla miehen kotiin lauantaina, lievässä humalassa, iloisella mielellä, mä erehdyin sanomaan jotain miehen sanomisten väliin. Mä en rehellisesti sanoen edes muista, mitä se oli. Optimismiin se liittyi. Ei mitään tärkeää, ei mitään millä olisi ollut kenellekään oikeasti mitään väliä, vain yksittäinen kommentti, jonka olisi voinut sivuuttaa milloin vain. Tällä kertaa niin ei käynyt, vaan mies hermostui muhun ja siihen, että mä oon tarkka sanoista, haluan tietää merkityksiä ja pidän niitä tärkeänä. Se kuulemma tarkoittaa sitä, että en kuuntele ajatuksia niiden takana. Mun ajatukset on kuulemma pelkkää semantiikkaa. Mulle tuli paha olo, ihan hiton paha olo.

Se riita paisui, taas. Mun ajatusmaailmaa ja reagointitapaa vastaan hyökättiin, ja mä puolustauduin. Mun muistikuvat on oikeasti hyvin hatarat, välähdyksiä sieltä ja täältä. Mä en tunne nyt käytännössä mitään. Tyhjyys. Oon shokissa ja väsynyt, helvetin pettynyt siihen ihmiseen ja mun kykyyn arvioida muita.

Se paiskasi telkkarinsa maahan ja ilmoitti, että mulle ei jumalauta voi puhua ilman, että mua uhkaa väkivallalla. Mä en kuulemma muuten kuuntele.

Mä en tiedä, miksi mä edes yritin, vielä senkin jälkeen. Saada siihen jotain kontaktia, saada sitä edes vähän katsomaan asioita mun kannalta. Yritin saada sen miettimään, onko toi sen tapa toimia oikeasti sitä "parempaa ihmisyyttä", mistä se mulle paasaa, sitä että se on saavuttanut jonkun korkeamman tason ymmärryksen ja ajattelukyvyn. Onko tollainen käytös oikeasti se, mitä ymmärtävä ja hyväksyvä ihminen tekee. Jos on, niin en mä todella edes halua päästä sinne asti. Ikinä.

Miksen mä uskonut itseäni, kun jo elokuun alkupuolella kirjoitin päiväkirjaan, että mä en halua tätä?

"Musta on tullut kyyninen ja epäileväinen. Niin optimisti kuin perusluonteeltani olenkin, niin ... elämä opettaa. Ainut, johon voi uskoa ja luottaa, on oma itse. Ja sekin on ihan helvetin vaikeaa. 

Kaipaan kosketusta tai vaikka kauniita sanoja. Jotain merkkiä siitä, etten ole kamala. Vahva veikkaus, etten moista merkkiä ole hetkeen saamassa. Josko lähtis siis kauppaan. Tai sit ei. Ei oikeastaan vois paskaakaan kiinnostaa. Kuka tahtois ampua mut?

Ei tässä vaiheessa vielä kuuluis olla tällaista. Mitä vittua mä teen?"

Mä kirjoitin tuon, lattialla istuen, muistan sen vieläkin. Mies istui mun tietokoneella, eikä sitä kiinnostanut tippaakaan mitä mä teen, ei se että mulla oli kyyneleet silmissä. Eikä se, että menin parvekkeelle myöhemmin napit korvissa huudattamaan musiikkia, joka sai mut pois tästä maailmasta edes hetkeksi.

Mä en tiedä, miten kukaan pystyy valehtelemaan itselleen niin sujuvasti, niin täydellisesti. Uskomaan, että se, mihin on itse päätynyt, on jotain niin hienoa, että eteenpäin ei voi päästä. Jotain minkä tulisi olla kaikkien tavoittelun kohde. Se, että uskoo ymmärtävänsä, on todellisuutta, ja vaikka toinen kuinka yrittäisi korjata ja selittää että tarkoittaa jotain muuta, se toinen ei todellisuudessa vain itse tajua. Kuinka paljon tuollaisen illuusion rakentaminen vaatii? Ja kuinka suuri oikeasti onkaan se uhka silloin, kun joku raaputtaa sen illuusion reunoja? Voiko ihminen kestää sen, että joku toinen hajottaa oman maailmankuvan pirstaleiksi? Musta tuli tuen ja rakastajattaren sijaan uhka, riski. Mä olin matkalla hajottamaan jotain - en tarkoituksella enkä ilkeyttäni, vaan oman itseni hyvinvoinnin takia pakotettuna - mikä oli sen ihmisen vahvin tukipilari. Totta kai mut piti silloin saada pois kuvioista.

Ihminen on itse itsensä suurin vihollinen. Mielen voima on pelottavan vahva, myös sinne valheelliseen suuntaan,

Pyörät pyörivät

Ihan kuin oikeasti olisi aikaa kirjoittaa. Tasan tunnin päästä pitäisi olla luennolla, ja mä hillun hiukset märkinä aamutakissa kotona, koirat ruokkimatta ja lenkittämättä ja tarvittavat tavarat kuka ties missä. Noh, ei sitä ennenkään olla viivästyksiin kuoltu. Tässä tosin kirjoittamista hidastaa sekin, etten mä tiedä mitä sanoa. On vaan tunne, joka kuristaa mua kasaan, ja josta haluaisin päästä eroon.

Nukuin pitkästä aikaa taas kunnon yöunet. Menin nukkumaan jo ennen kymmentä, heräsin seitsemän jälkeen. Taivaallista. Jotenkin sitä kuvittelisi, että loistavien unien jälkeen herätessä aamu näyttäisi miellyttävältä ja tuleva päivä mukavalta... Ei todella tällä kertaa. Mua ahdistaa ja surettaa, inhottaa ajatuskin siitä, että pitäisi astua tuonne ulkoilmaan. Tekisi mieli käpertyä sänkyyn nukkumaan ja jäädä siihen. Olisin varmaan tehnytkin niin, ellei tuota pienempää hurttaa olisi pitänyt kuskata pihalle heti kohta sen jälkeen kun herätyskello piippasi. Mokomatkin karvakasat, pitävät mut kiinni arkisessa puurtamisessa, kun ei voi jättää nousemattakaan.

Vanha kaveri tulee tänään illalla tänne, punkkaa pari yötä. Hassua sinällään, että mä itse olen täällä mitä ilmeisimmin vain toisen yön niistä. Noh, keritäänpähän nähdä, ja hän pääsee hoitamaan asiansa täällä päin.

Itku. Mua epäilyttää, kaikki, koko elämä. Oon itsekin itselleni vieras ihminen, joku joka pakon sanelemana syö, nukkuu, tekee töitä ja opiskelee. Tyhjä. Hetkellisesti aina silloin tällöin ehtii pysähtymään, ja silloinkin on vaan raskas ja jotenkin turta olo. Niin kuin nyt, kun aika ei oikeasti antaisi periksi vaan istumiselle, mutta pää ei enää niin kovin jaksa välittää. En kyllä tiedä, miksi sen pitäisikään. Mä ja mun hyvinvointi on varmasti tärkeämpää kuin yksikään luento, jolta kenties myöhästyy. Vaikka luento olisikin hirmuisan mielenkiintoinen.

Miksi maailma oikeasti on päätynyt tällaiseksi? Katsoo ympärille, mitä meiltä oikeasti puuttuu? Tässä maassa asiat oikeasti on hyvin, on ruokaa, on kattoja pään päälle, puhdasta vettä ja rauhaa. Silti oletetaan ja odotetaan, että jokainen puurtaa elämänsä oravanpyörässä, tekee osansa yhteiskunnan parantamiseksi. Jos tähän ei pysty, on jotenkin huono ihminen, eikä todella ansaitse elää täällä, muiden varoilla. Kertoohan tästä nyt vaikka kuinka kauan tapetilla ollut sossupummi-keskustelukin. Ei tämä valtio kaadu siihen, että joku joskus päättää vaikka tarkoituksellisestikin jättäytyä tukien varaan elämään, se jos mikä on varmaa. Varsinkin kun miettii, että töitä ei ihan oikeasti edes ole kaikille. Pitäisikö sitä näiden tukien varassa elävien sitten ihan vaan periaatteesta vaikka mennä kaivamaan kuoppia ja sen jälkeen sitten täyttämään niitä? Ihan vain, koska onhan se nyt helvetin väärin, että joku vaan ON.

Jumalauta, mun mielestä ihan oikeasti jokaisen pitäisi joskus kyetä vain olemaan. Pystähtymään, katsomaan ympärille ja miettimään kuka oikeasti on. Mitä oikeasti haluaa. Suorittaminen, tehokkuus, jatkuva työnteko, ei ne ole muita kuin oman itsen vihollisia, asioita jotka pakottavat sysäämään omat tarpeet syrjään, jotta voi toimia kuten yhteiskunnan moraaliutopiassa säännellään. Ja pitäähän se ihmiset kiireisinä, poissa ajattelemasta yhtään enempää sitä, mikä järki tässä kaikessa todellisuudessa on. Tai oikeastaan, kuinka vähän järkeä on heittää elämänsä hukkaan näin.

Ei tällanen vaan käy, ei niin mitenkään. Hulluutta.

Ja nyt mulla on jo kiire. Yllättävää. Siis oikeasti, milloin elämä lakkaa olemaan juoksemista saavuttamattoman perässä? Tuskin tippaakaan ennen sitä hetkeä, kun vain pysähtyy ja lopettaa sen, yksinkertaisesti.

Pimeys.

Oon aina kiinnittänyt huomiota merkityksettömiin pikkuseikkoihin. Muuttuneisiin pieniin asioihin, tavallisesta poikkeavaan. Huomioin parkkipaikan autot lähtiessä ja takaisin tullessa tiedän heti, jos joku auto onkin vaihtanut paikkaa. Huomaan jos joku luennolla istuukin eri paikassa kuin yleensä, tai jos kaverin kotona joku sisustuksellinen yksityiskohta onkin muuttunut. Se on aina kuulunut muhun, pientenkin asioiden huomioiminen.

Äsken istuin työpaikan ruokalassa ja tuijotin tuolin päällistä. Viimeksi pari päivää sitten söin siellä kaverin kanssa, se oli siellä ensimmäistä kertaa ja nauroi tuolien näteille, ei-lainkaan-ruokalamaisille päällikankaille. Mäkin nauroin, sanoin niiden olevan sievät. Tänään tuijotin niitä samoja kankaita ja mietin, että ne on jossain vaiheessa muuttuneet. Enkä mä ole huomannut. Ne on aiemmin olleet tylsän sinertävän harmaat, oon siitä melkein varma, nyt ne olivat sievät, ruudulliset ja värikkäät.

Siinä samalla tuli mietittyä, mitä hittoa mä taas elämälläni teen. Jokasyksyinen, täysin sama ahdistus. Yritän suorittaa helvetillisellä teholla opintoja, töitä, ihmissuhteita, treenejä, elämää. Yhdeltä luennolta seuraavalle, sieltä töihin, sieltä kotiin ja lenkille, sitten treeneihin. Illalla kotiin ja miettimään, kuinka vieressä odottelisi kirjapino, johon pitäisi kajota. Loppuilta meneekin facebookissa tai turhia blogeja lueskellessa, uutisia selaillessa ja viihdemaailman juoruille säälinsekaisella huvituksella hymistessä. Kirjapino ei hupene, eikä tentit vähene. Stressi sen sijaan lisääntyy ihan mukavalla tahdilla. Joinakin päivinä tai öinä - kuten nyt viimeiset kaksi vuorokautta - koiranomistajan arki näyttää parhaat puolensa, ja ripulipaskaa siivotessa ja parin tunnin välein ulkona juostessa ihmetyttää, miksi ihmeessä on koskaan moiseen lähtenytkään. Huono omatuntokin seuraa jatkuvasti mukana, kun ahdistus ja stressi purkautuvat silloin, kun sitä vähiten tahtoisi; seurassa, jossa ei ikinä haluaisi näyttäytyä sellaisena.

Oon mä tästä aina ennenkin selvinnyt, pimeyden tuomasta väsymyksestä, opiskeluvuoden ensimmäisestä tenttisumasta ja kiireestä, rahahuolista ja ahdistuksesta. Mä oon vaan aivan jumalattoman kyllästynyt tähän. Ulkona tihuttaa jotain epämääräistä veden ja usvan välimuotoa, tuulee, ja usva vie viimeisenkin värikkyyden. Mua surettaa kaikki, koko elämä. Milloin on aikaa elää ja nauttia, jos aina pitäisi vain olla saatanan tehokas ja tuottava jäsen yhteiskunnalle, jota ei loppujen lopuksi kiinnosta paskaakaan mun työpanos tai -panoksettomuus?

Vielä pari päivää, ja pääsen hetkeksi lomalle tästä. Viikonlopuksi. Koirat menevät ainakin päiväksi äidille hoitoon ja mä miehen luo. Haluaisin vaan olla, ihan vaikka vaan hiljaa ja lähellä, sulkeutua pois kaikesta muusta maailmasta. Onnistuisikohan se? Hetkellinen unohtaminen, pelkkä toisen ihmisen tuoksu ja läheisyys maailmana?

Että voikin väsyttää.

Joskus tuntuu pahalta

Unta takana reilusti alle 4 tuntia, sitä ennen takana puolen päivän riita. Vähän meinaa päässä jo tökkiä. Palataan siihen vähän myöhemmin ja katsotaan ensin mitä kaikkea mun elämässä on ehtinyt tapahtua taas.

Oon seilannut aika ahkerasti Turku-Helsinki-väliä, järjestänyt töitä ja opiskeluja niin että pystyn olemaan aika tasaisesti molemmissa paikoissa. Treenannut koirien kanssa, käynyt ratsastamassa ja kouluttamassa 4-vuotiasta tammaa ja yrittänyt parhaani mukaan välillä päästä viskomaan kiekkoja frisbeegolfin merkeissä. Nähnyt kavereita, viettänyt sosiaalista elämää ja kärsinyt tämän kesän toisen kunnon darran. Tosin syksyn puolelle se taisi kyllä jo mennä. Noh, tulipa syksyn kiintiö täytettyä sitten tarpeeksi ajoissa.

Kiusan kanssa käytiin luonnetestissä, ja tulipa nyt virallisestikin todistettua, että hieno koira se on. Pisteitä kokonaisuudessaan 184, tässä osa-alueittain:
Toimintakyky +1 Kohtuullinen
Terävyys +3 Kohtuullinen ilman jäljellejäävää hyökkäyshalua
Puolustushalu +3 Kohtuullinen, hillitty
Taisteluhalu +3 Suuri
Hermorakenne +1 Hieman rauhaton
Temperamentti +3 Vilkas
Kovuus +1 Hieman pehmeä
Luoksepäästävyys +3 Hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin
Laukauspelottomuus +++ Laukausvarma.

On se hieno!

Vinhan kanssa aloitettiin pentuaksailu, yritetään nyt mennä kentälle opettelemaan että mun kanssa puuhaaminen on kauhean kivaa. Varsinkin hirviöillessään välistä saa ojentaa kakaraa sen verran reippaasti, että tulee vähän sellainen olo, että vastapainona olisi ihan kiva tehdä sen kanssa jotain, joka jotenkin päin jopa syventäisi suhdetta siihen. Hyvältä vaikuttaa näin alkuunsa! Ja kotielämäkin on alkanut sujua aika kivuttomasti jo pikkuhiljaa. Siitä tulee vielä vallan pätevä kaveri. <3

Hevostouhut sujuvat nekin mukavasti, pikkutamman kanssa pääsee aika paljonkin puuhailemaan! Ja se kehittyy ihan mieletöntä vauhtia. Helpottaa kyllä mielettömästi, kun perusluonteeltaan se vain tahtoo tehdä hyvin. :) Vaikka vähän blondina ei aina ihan hiffaakaan mikä on pointtina, ja kehittelee hieman varsamaisia ratkaisuja asioihin. Ehkä niin pikkuiselta vielä moinen sallitaan!

Tällä viikolla ilmeisesti kaverille muuttaa toinenkin hevonen - tai no, poni - josta tulee osaprojekti sitten myös mulle. Siitä olisi tarkoitus koulia kenttäratsastukseen jollekin junnulle peli ennen kuin myy sen, ja mut sitten pestattiin tähän estepuolelle ratsastajaksi. Ihan loistavaa, ootan innolla. :)

Mutta nyt päästään tuohon alun aiheeseen. Eilen illalla, tai ehkä yöllä ennemmin, otettiin miehen kanssa yhteen ensimmäistä kertaa oikeasti kunnolla. Tiivistäen voisi sanoa, että mulla oli kurja olo tiettyjen sanottujen asioiden takia, ja kerroin siitä. Siitä lähti aivan jumalaton riita, jonka kohteena ei enää ollut missään määrin sanomiset tai sanomattomuudet, vaan minä ja mun suhtautuminen asioihin. Se, kuinka mun intuiivisuus on lähtökohtaisesti paha asia, kuinka mun tunne-elämä on valheellista, kuinka mä en katsele objektiivisesti asioita, käyttäydyn kunniattomasti kun vetoan siihen että jokin tuntuu pahalta ja kuinka negatiiviset tunnereaktiot eivät kuulu täydelliseen parisuhteeseen. Mun silmät taitaa vieläkin olla turvoksissa kaikesta siitä itkemisestä (ja toki väsymyksestä). Lähes 8 tunnin riitelyn tuloksena mä en saanut yhtä ainutta asiaa selvitettyä toiselle, ja sain sen sijaan kuulla nöyryytyksiä ja alentavia kommentteja mun tavoista toimia, ajatella ja kokea asioita. Joskus kolmen ja neljän välillä, lähempänä neljää, en vaan enää jaksanut jatkaa pääni hakkaamista seinään. Jos mun mielipiteitä tai ajatuksia tai tuntemuksia ei kuunnella ja oteta vakavasti, minkä mä sille enää mahdan? Saa nähdä mitä tapahtuu tänään kun päästään taas samaan tilaan. Musta tuntuu sen verran pahalta, että pakko tähän joku järki on saada.

Ja joo, ainahan sitä itsessäkin on parantamisen varaa, ja tuostakin aiheesta olisi ehkä voinut puhua ilman riitaa. Mutta oikeasti, jos mun toisen sanomisista johtuva paha olo käännetään mun omaksi syyksi sillä perusteella, että "no sä tunnet väärin", niin mitä siihen voi vastata? "Aha, niin kai sitten." En mä vaan pysty, enkä halua. Mun tunteet eivät ole asioita, joista mä haluan eroon, eivät asioita joita mä en kuuntele. Vaikka ulkopuoliset eivät kykene konkreettisesti tarttumaan niihin, se ei tee niistä vähemmän tosia eikä vähemmän arvokkaita. Minä ja mun tunne-elämä ovat lähtökohtaisesti ja hyvin pitkälti kiinni toisissaan, ja jos tunne-elämä on jonkun mielestä asia, joka ei vain sovi... En sovi sitten minäkään.

Jos mulle olisi missään määrin sanottu, että "ei mun ollut tarkotus loukata" ja selitetty sitten, minkä takia mun käsitys siitä loukkaavuudesta ei ole oikein, ja mitä sen sijaan on tarkoitettu, asia olisi eri, ja olisin ehkä kyennyt keskustelemaan. Mutta jos ensimmäisenä puolustuksena hyökätään (kuvainnollisesti) puukon kanssa sohimaan ja kertomaan mulle mun ajatusmaailman virheellisyydestä ja valheellisuudesta, niin kovin vaikea on itsekään enää pysyä asiallisena ja tyynenä. "Mä tiedän olevani oikeassa, enkä aio muuttaa käytöstäni mihinkään." Mä olen ymmärtänyt, että suhteessa on tarkoituksena pyrkiä onnellisuuteen. Ei opettamaan toiselle sitä, mikä tapa ajatella on oikea ja mikä väärä, ja vähätellä toisen tuntemuksia vetoamalla "objektiiviseen oikeaan".

Huh, pitäisi tänään vielä ajaa Turkuun. Taitaa olla energiajuomien suurkulutuksen päivä.

Syksy on alkanut

Kesä on mennyt ihan mieletöntä vauhtia. Täällä alkaa jo puut kellastua ja maailma näyttää pelottavankin syksyiseltä. En ole ihan varma, olenko innoissani vai ahdistuksissani syksyn alkamisesta, jostain syystä tuntuu aika hurjalta nyt. Kesä on ollut ihan mahtava, kaikki on mennyt ihan uskomattoman mukavasti ja ... mä oon onnellinen. Todella onnellinen. Nyt kun kesä alkaa olla loppumaisillaan, väkisinkin jää miettimään, meneekö onnellisuus sen mukana? Leppoisan työelämän ja lomailun sijaan tilalle tulee kiire ja stressi opintojen takia, työt jatkuu ja pitäisi oikeasti yrittää jotenkin saada päiviin lisää tunteja. Miten mä muuten pystyn jakautumaan miehen, koirien, hevosen, opintojen ja töiden välillä niin, etten laiminlyö mitään?

Syksyksi mulle on tiedossa vähän liikaa opiskeluja. Geologiaa, kestävää kehitystä, oikeustiedettä, ympäristötiedettä. Siihen päälle pitäisi ehtiä vielä käydä töissä ja treenailla ahkerasti. Mies on Helsingissä ja suurelta osin jumissa siellä töiden takia, ja mua ahdistaa jo valmiiksi liian vähäinen näkeminen. Eilen tulin kotiin sen kämpiltä, ja haluisin jo takaisin. Enpä muuten tiennyt, että on oikeasti mahdollista, että yksi ihminen saa käännettyä elämän näin pahasti nurinniskoin. Tai ehkä ennemmin oikein päin - on niin mielettömän hyvä olla, että eihän tämä nyt voi mitenkään nurinkurista olla?

Mutta! Koska Kiusan kanssa Sievissä korkattiin tokoura pistettä vajaa ykköstuloksella, niin viikon päästä olisi tarkoitus ottaa revanssi ja yrittää saada vähintään yksi piste enemmän. Sitten voikin katsella, jätetäänkö meidän tokoilu siihen, vai yritetäänkö vielä sitten ehkä päästä jopa avoimeen luokkaan? Ehkä. Jälkeä on nyt tullut reenattua aika mukavasti, Sirpan syysleirillä saatiin aika mukavat eväät jatkoon. Sutiminen oli siellä aika maltillista ja muutenkin homma ihan mukavasti hanskassa. Vielä kun löytäisi täältä Turun kupeesta hyviä jälkimetsiä.

Aksan saralla ollaan laiskoteltu. Paljon. Muutamat treenit ollaan vedetty, ja tänään sitten käytiin TSAU:lla korkkaamassa syksyn kilpailut. Yksi startti ehdittiin vetäistä, tuloksena kyseisen kilpailuluokan ainut nollarata ja maksien voitto - ja siirto kolmosiin. Täytynee siis alkaa oikeasti treenata, kun kolmosissa ei taida ihan pelkät nollat ratkaista.

Tuloslista oli aika jännää katseltavaa. Ei ihan hirveästi saatu tuloksia kyseiseltä radalta - kuvassa maksit ja minit, medeissä yksi tulos, sekin 10 virhepisteellä. Mutta oli kieltämättä rata, jonne oltiin laitettu jänniä källejä. Onneks Kiusa on pro, joten mun ei tarvinnut kuin juosta ja vähän ohjailla. :) Odottelen innolla videota Youtubeen, kerrankin saatiin ihan HD-laatuista videota, kun eräs ihana tsaulainen kuvasi!

Vinha on jo valtaisan suuri, ja yhä edelleen aivan mieletön pentu. Hassua, miten voikaan olla näin hyvä tuuri koirien kanssa (koputan puuta). Niin erilaiset kuin nuo mun hurtat onkin, niin mielettömän hyvin mulle sopivia molemmat. Ja on ne söpösiäkin!

Sääli ettei tuota kuvaa tullut otettua kunnon kameralla, kännykkälaatu vähän sotkee. Mutta muuten aivan mielettömän hieno sommittelu, jos multa kysytään. Noh, kuvauskohteetkin tekevät tuosta ihan passelin kuvatuksen, huonosti muokattunakin. ;>

Mutta joo, josko sitä vilkaisisi vielä pikaisesti lävitse torstain luennolla käsitellyt diat. Piti viedä auto isille korjattavaksi, joten missasin sitten ensimmäisen luennon. Lievästi harmittaa, mutta onneksi ekat luennot usein ovat hyvin pitkälti höttöä. Toivottavasti tuokin! 

Sadepilviä

Oon aina sanonut, etten mä ole rikki, en särkynyt, ei mua ole saatu palasiksi kaikella paskalla mitä mun niskaan on kaadettu. Mutta ekaa kertaa mun elämässä tuntuu, että ehkä mä sittenkin olen ollut rikki. Ihan vain siksi, että nyt mulla on sellainen olo, että haavat on vihdoinkin arpeutumassa.

Katsottiin eilen yöllä miehen kanssa Happy Go Lucky, aivan ihana leffa, josta en oikein osannut päättää, tuliko siitä hyvälle tuulelle vai surulliseksi. Vähän molempia. Mulla oli koko illan aivan hirvittävän hyvä olla, en voi käsittää. Nukkumaan mennessä sitten ahdistus iski aivan järkyttävällä voimalla. Jotenkin kaikki kurjuus, mitä oon ihmissuhteiden osalta joutunut elämässä kokemaan, päätti lyödä kasvoille kerralla. Ensimmäistä kertaa ikinä mä annoin sen vaan lyödä. Menin parvekkeelle istumaan nappikuulokkeet korvissa, annoin kyynelten valua ja katselin kuinka taivas välkkyi kun kauempana salamoi.

Kuvittelin ja uskoin aina, että ei kyyneleet oikeasti mitään puhdista, sellaisen väittäminen on aivan turhanpäiväistä "hyväksynnän hakemista" itkemiselle - selitys, jota mäkin olen monesti käyttänyt. Nyt musta tuntuu, että olin väärässä. Mulla on ollut jotenkin aivan jumalaisen kevyt, ehkä vähän melankolinen, mutta pääpiirteissään hyvin onnellinen olo. (Miten näin keskenään ristiriidassa olevat tunteet voivat punoutua niin selväksi ja yksiselitteiseksi kokonaisuudeksi?) Ehkä mä oikeasti ensimmäisiä kertoja elämässäni oikeasti pystyin antamaan itselleni mahdollisuuden päästää irti kaikista niistä menneistä tapahtumista, jotka ovat jossain sydämen perukoilla kuristaneet tunne-elämää kasaan. Ehkä?


Mutta joo. Vkl meni aika kiireisissä merkeissä. Lauantaina kisattiin Kiusan kanssa, ja molempiin ratoihin oon koiran osalta tosi tyytyväinen! Eka rata, norjalaisen tuomarin vauhtipätkä, meni vähän pieleen mun osalta, kun unohdin omat askelkuviot, ja Kiusa hyppäsi sen seurauksena yhden esteen sitten takaisin päin. Tuloksena siis hylky. Seuraavalta radalta, Ritva Herralan aivan mielettömän kivalta ja monimutkaiselta hyppäriltä saatiinkin nolla. Sääli että yksi nolla oli jo hyppäriltä (... moka ilmoittautuessa), joten kolmosiin ei vielä olekaan asiaa. Silläkin radalla tosin kielto oli tosi lähellä, kun tehostin jarrua vähän liikaa, ja Kiusa ihan oikeasti PYSÄHTYI esteen eteen ennen kuin hyppäsi. Siis ei hitto oon tyytyväinen! Yleensä se juoksee jarruista ihan suoraan läpi, tossa se reagoi! Ja vielä ihan oikein! Sääli että sitten pari sekunttia meni hukkaan, mutta eipä paljon tossa kohdin painanut. Oon ihan tosi ylpeä mun aksahurtasta!

Sunnuntaina sainkin sitten olla kisoissa duunissa ja sen jälkeen vielä vetää treenit omalle ryhmälle, josta oli kaksi reipasta päässyt paikalle tällä kertaa. Oli ihan superhyvät treenit, molemmat koirakot olivat tosi päteviä. Treenien päätteeksi vielä ilmoitin Vinhankin agilityn pentukurssille. Oon aina ollut moisia vastaan, mutta nyt päätin, että pakkohan sitä on kokeilla! Eihän siellä pentua hypytetä, lähinnä opetetaan kontaktia ja kontakteja. ;> Ja tietenkin leikkimistä ja motivointia. Täytyy toivoa, että on hintansa väärti!

Nyt taas duunia. Jumalaton kiire, ja mä istun kahvitauolla. Eli takaisin.

Sydän

Mua vaan jaksaa hymyilyttää.

Kävin eilen vähän kiireaikataululla Forssassa, piti päästä katsastamaan, mitä Kiusa sanoo laukauksista. Luonnetesti edessä, niin hyvähän se koittaa, ja kun syksyllä olisi tarkoitus kisaurakin aloittaa tuolla pk-puolella, niin pitää jotenkin kertoa sille, että laukaus tarkoittaa lähinnä sitä, että kaikki on oikeastaan vielä superisti siistimpää kuin normaalisti. Eiköhän se siitä, sain starttipistoolin matkaan, niin nyt saa lenkkeillessä välistä vähän ammuskella jotta äänestä tulee ihan "normaali". Eipä Kiusa siihen mitenkään hirveän vahvasti reagoi, mutta reagoi kuitenkin, eli totuttaminen on ihan hyvä vaihtoehto. Ja tuleepahan Vinhakin totutettua siinä sivussa, tällain vähän oikeampaan aikaan. :) Katsotaan vaan kuinka kauan menee, että joku hälyttää poliisit paikalle, kun joku sekopää ammuskelee metikössä...

Mutta joo, synkeässä ilmassa takaisin ajellessa mulle iski ihan hirmuisa rakkauspuuska. Mun elämä on ihan mahtavaa, koirat on mielettömiä, kämppä ihana, mies ihan täydellinen ja harrastuspuolellakin kaikki sujuu hyvin. Kohta saan taas hevosprojektinkin hoidettavakseni, 4-vuotiaan sisäänratsasteun tamman, jota pitäisi viedä eteenpäin. Ei mene enää kauaa, kun opiskelut taas alkavat, ja mä pääsen taas näkemään ihania yliopistoihmisiä ja käyttämään aivoja johonkin järkevään. Mun asiat on oikeasti aika mallillaan!

Kävin eilen vetäisemässä ennen Forssanreissua kenraalitreenit ennen huomisia aksakisoja, katsellaan nyt sitten miten menee. Yleensä onnistunut kenraali tarkoittaa epäonnistunutta ensi-iltaa ja päin vastoin, ja eilinen treeni meni ihan superhyvin. Katsotaan siis käykö niin, että huomenna sählätään oikeen urakalla. Kaksi nollaa kakkosista kasassa (ja kaksi rataa kakkosissa startattu), joten periaatteessa pitäisi huomenna saada kisata vain toinen kahdesta startista, ja siirtyä sitten kolmosiin. ;> Katsotaan miten käy.

Oon btw nyt jokusen hetken yrittänyt elää ns. kaksivaiheisella unirytmillä, eli käytännössä nukkua kuutisen tuntia yöunia ja töiden jälkeen sitten 0,5-1 tunnin päikkärit. Toimii yllättävän mukavasti, saa sekä aamuihin että iltoihin lisää tehokasta aikaa! Toki sitten se iltapäivä-ilta menee enempivähempi hukkaan, mutta toisaalta, yleensä siinä kohdin muutenkin lähinnä koomailee tietokoneella. Katsellaan josko tällaiseen vaikka tottuisi! Koirat ainakin vaikuttaa tyytyväisemmiltä, kun kunnon lenkit ajoittuvat aamuun ja iltaan, ja pissatuslenkki sitten iltapäivästä. Malttavat nukkua yönsä ja ainakaan tähän mennessä ei päivisinkään mitään hirveää actionia näytä olleen.

Mutta nyt taas yritän ymmärtää hommia mitä mun pitäisi täällä duunissa tehdä. Helpommin sanottu kuin tehty...

Arki

Tällainen arkeen palaaminen on aina jotenkin kurjaa - varsinkin siinä kohdin, kun kiireisimmät hommat on töissä saatu pois alta, ja aika kuluu siis lähinnä päivystämiseen ja tehtyjen asioiden hienosäätöön. Viime viikonloppu ei ollenkaan helpottanut tätä töihin palaamista, kun aika kului kuin siivillä miehen kanssa erilaisissa riennoissa - pääsinpä pitkästä aikaa taas laulamaan karaokeen, ja ensimmäistä kertaa ikinä räp-biisin naisvokalistiosuutta. Eminemin Stan tuli siis kaverin synttäreiden omatoimijatkoilla lauleskeltua.

Tuossa aiemmin, kun tulin syömästä takaisin tänne työpisteelle, seisoskelin hetken junaradan yli menevällä sillalla ja tuijottelin raiteita pitkin kaukaisuuteen. Jostain syystä moiset maisemat aina viehättää mua - asemat, lentokentät, raiteet. Tie pois, yleensä vielä kohtalaisen nopeasti. Egotripin Matkustaja onkin biisi, jonka useampi kaveri yhdistää muhun hirveän vahvasti, ja soittipa joku sen yläasteaikoina kunniakseni aamunavauksessakin.

Siinä seistessä jäin miettimään, kuinka harvoista asioista elämässä voi oikeasti olla varma. Itsestä, muista ihmisistä, tapahtumista... Ei vaan voi olla varma. Jotenkin onnistuin saamaan itselleni hyvän mielen, kun tajusin, että elämä on oikeasti ihan silkkaa sattumaa, ja sellaisena se jatkuukin. Samalla kieltämättä kaiherteli mielessä epäilys, että kenties sattuma ei ikuisesti tule olemaan mun puolella. Nyt vain kaikki on mennyt sen verran hyvin, että mä en kauheasti onnellisempi voisi olla.

Eilen pääsin pitkästä aikaa ohjattuihin treeneihin Kiusan kanssa treenailemaan agilityä, ja hitto että oli kivaa! Rata oli ihan jumalattoman vaikea, eikä me siitä oltaisi kisoissa mitenkään selvitty, mutta olipahan ainakin hyvää treeniä. Pohjustukseksi reenailtiin vielä tokoa varten kaikkea, ja joo'o, lahjattomat ne treenaa. Oltiin ihan superhyviä! Ihan harmitti, kun ei ollut ketään ottamassa videolle meidän treenejä, olisi ollut kiva nähdä menikö kaikki oikeasti niin loistavasti kuin ajattelin.

Tuon vastapainona sitten jälki ei sujukaan mitenkään. Hurtta ryysää ja rykää ja unohtaa käyttää nenäänsä, tuloksena jäljen katoaminen ja vielä pahempi rykääminen tyyliin "kyllä se nyt JOSSAIN täällä on, varmasti". Noh, tänään toivottavasti päästään tekemään jonkinlainen jälki, johon nameja vaan sitten sen verran reilusti, että jäljellä yksinkertaisesti on kannattavaa pysyä. Ja pieni Vinhakin voisi sitten vähän taas reenailla. :)

"Yöllä linja-autossa yksi väsynyt matkustaja..."

Kahvihuoneessa

Jopas eilen oli päivä. Äidin koiravanhus joutui eläinlääkäriin, diagnoosina sitten diabetes. Niin vanhan koiran kanssa äiti sitten totesi, että diabeteshoitoihin ei kannata lähteä. Nyt on sitten yksi koira enemmän sateenkaarisilloilla. Rest in peace, pikkukoira, sinä joka johdatit mut koiraharrastuksen pariin... Oli kyllä melkoisen järkyttävää tulla töistä kotiin, vastassa neljä koiraa joista yksikään ei haukkunut. Räksytin puuttui. Aamulla herätessä kukaan ei ollut vaatimassa ensimmäisenä keittiössä ruokaa. Jotenkin niin hirvittävän tyhjää. Tokihan mulle tuo on ennemmin kummastuksen ja haikeuden aihe, kun taas äiti on aivan surun murtama. Olihan hurtta hänen elämänsä koira.

Tänään piti olla hirvittävän kiireinen päivä töissä, mutta kävipä tuuri, ja onkin yksi homma vähemmän hoidettavana. Ehdin jo ennen töitä salille, ja tuntui pitkästä aikaa siltä, että tein ihan superhyperloistavan treenin! Vähän enemmän ehkä funktionaalisia harjoituksia, eikä pelkästään voimaa. Liikeratojen laajentamista ja liikkuvuuden lisäämistä. Ja vetelinpä taas leukoja vähemmällä avustuksella, ja joo'o, tekniikka selkeästi on parempi!

Tää mun treeni-into on kyllä niin jännä asia. Välistä sitä jaksaisi vaikka joka päivä käydä salilla, sitten välistä on pitkä aika kun ei huvita kuin lenkkeillä, tanssia, samoilla metiköissä tai vastaavaa. Nyt olisi pitkään ollut hirmuisa hinku päästä kokeilemaan taas pitkästä aikaa BodyCombatia, se on vaan aivan loistava laji. Ei vain jotenkin raaskisi laittaa siihen hirveästi rahaa, höh. Toisaalta myös thainyrkkeily olisi kivaa taas, mutta ihan kuin mulla olisi aikaa käydä treeneissä säännöllisiin aikoihin. Hankaloittaa kummasti.

Törmäsinpä iltalehden juttuun http://www.iltalehti.fi/nainen/2013073117311821_na.shtml Mami Go Go -blogista. Jutussa on ainakin yksi lause, joka sai hymyn mun huulille. "Elämän pitää näkyä kehossa." Täytyy itse varmaan tuota blogia hivenen lueskellakin josko siellä oikeasti olisi jotain mielenkiintoista. Ensivilkaisulla ainakin näytti ihan hyvältä. http://mamigogo.bellablogit.fi/ 

Mut joo, takaisin töiden pariin, niin pääsen edes kohtalaisen ajoissa lähtemään täältä tänään. :)

Ediittiä: Saattaapi olla, että täytyy tuohon Beautifil Body -haasteeseen osallistua. En tokikaan ole synnyttänyt, ja kaiken lisäksi pidän kropastani, eikä siinä noin ylipäätäänkään suurempia vikoja ole, eli sinänsä "helppoa" moinen. Kuitenkin oman kehonkuvan pohtiminen aina silloin tällöin on ihan jännittävää - vaikkapa sitten kirjallisesti blogissa. Katsellaan.

Kiirettä pitää, ja hyvä niin!

Olen onnistuneesti sitten jättänyt kameran koto-Turkuun ja itse pääosin pyörinyt pk-seudulla. Eli eipä kuvapäivitystä vieläkään ole nähtävillä. Viikonlopun kyllä olin Turussa, mutta jostain kumman syystä aika meni pääosin ihan kaikkeen mahdolliseen muuhun paitsi tietokoneen ja kuvien kanssa tappelemiseen.

Mutta kertoillaanpa sitten kaikesta muusta! Elämä on vallan mallillaan, mä oon oikeasti ihan mielettömän onnellinen nyt. :) Vkl meni pitkälti juhliessa, lauantaina oli kahdet synttärit plus DBTL, ja kaikkihan ne piti kiertää. Mieheke pyöri matkassa ja hitto että oli kivaa! Tosin mä mieluusti olisin jättänyt väliin viimeisen baarin eksään törmäämisen, lähinnä tämän eksän takia. Tuli mullekin kurja fiilis, kun näki kuinka matto nykäistiin tyypin jalkojen alta. Mutta noh, eipä taida enää olla mun ongelma, joten parempi vain jatkaa eteenpäin ja antaa olla.

Siskontyttö syntyi reilu viikko sitten, ja vihdoin nyt flunssasta parantuneena pääsin sitäkin katsomaan! On pikkuiset lapsukaiset vaan niin jänniä otuksia. Ei paljoa uskalla koskea etteivät ihan vallan rikkoonnu, eikä oikein muutenkaan osaa moisten seurassa toimia. Mutta onhan ne vallan sieviä, ja kieltämättä tuo pikkuneiti oli varmaan sievin lapsi, mitä olen nähnyt. Tosin rehellisyyden nimissä on mainittava, että pikkulapsikontaktit on mulla jääneet kyllä melkoisen vähiin. Mutta katsokaa nyt vaikka, eikö ole suloinen?

Huomaa kyllä, että tämä vanhempien luona asusteleminen alkaa käydä pikkuhiljaa todella raskaaksi. Aamulla mä meinasin ihan kokonaan hajota, kun sain kuunnella huutoa ja vittuilua heti heräämisestä lähtien ja se vain jatkui ja jatkui ja jatkui siihen saakka että lähdin töihin. Ei vanhemmat - tai no, äiti lähinnä - varmasti moista ilkeyttään harjoita, mutta en mä oikeasti ymmärrä miten voi oikeuttaa omissa silmissään moisen käytöksen perusteena vain "no kun oon väsynyt". Tuli niin jumalattoman paha olo siitä "no mitä vitun järkeä tossakin nyt taas on" ja "et sit viittinyt totakaan tehdä" ja "teit sit tonkin tolleen, vaik pitäis tehdä näin". Puhumattakaan siitä, että aletaan koirille jutella tyyliin "mennään me tekemään, kun ei toi Nea mitään saa tehtyä". Noh, oonhan mä tollaseen tottunut silloin kun vielä vakituisesti asuin kotona, mutta jotenkin sitä kuvittelisi, että mua voisi käsittellä jotakuinkin aikuisena nykypäivänä. Ei sillä että lapsillekaan tuollainen lyttäysmentaliteetti oikeasti kovin hyvin toimisi.

No joo, heti ensinnä sitten duunissa salille, joku epämääräinen tanssimusiikkikanava radiosta soimaan kovaa ja hillitön lihasrääkki päälle. Kummasti sai ajatukset muualle ja olon paremmaksi, kun ei ollut mitään mahdollisuutta jäädä murehtimaan. Vieläkin, aika monta tuntia tuon jälkeen, lihaksissa huomaa että jotain on tullut tehtyä. Huomen oon kyllä sit niin kipeä taas, ettei mitään järkeä. Noh, ehkä siis aamulla uudestaan salille ja joku kevyt treeni päälle, niin saa maitohapot liikkeelle.

Huomisesta on kokonaisuudessaan tulossa ihan mahtava päivä. Leffaan miehen kanssa, ja sieltä sitten toivottavasti vielä ravintolaan syömään. Voi että mä odotan sitä! Hyvällä tuurilla vanhemmat lähtevät mökille, ja saan sitten koko kämpän omaan käyttööni - ja ehkäpä siis miehenkin sinne. Oi että, täydellisyyttä! Sääli että töihinkin pitää tosiaan myös raahautua, mutta ehkäpä sen kestää, kun illasta on tulossa niin mainio. :) Lyhyemmän päivän kuitenkin teen, että pääsen koirien kanssa puuhailemaan sitten ajoissa iltapäivästä, niin saavatpahan nekin aktiviteettejä elämäänsä.

Siitä tulikin mieleen, että eilinen meni pitkälti Forssassa kasvattajan luona jälkitreeneissä. Hitto mun koirat on kyllä hyviä! Treenin vaikeustasoon nähden oon molemmista ihan hirvittävän ylpeä. Pikku-Vinhakin pääsi tekemään ihan ihka-aitoa jälkeä, ja vaikka mä teinkin siitä liian vaikean, se ajoi sen oikein hienosti loppuun saakka. Kiusakin teki mielettömän hienosti hommia, vaikka pitkä keppijälki olikin sille aivan liikaa. Noh, vähän helpompia jälkiä ja vähempiä keppejä nyt sitten, niin ei tarvitse tehdä duunia senkään aivan äärirajoilla. 10 kepakon jälki oli ehkä tipan verran raskas. Olisi tässä kyllä ihan järjetön määrä treeniä luvassa - parin viikon päästä agilitykisat, siitä viikon päästä tokon rotumestaruus (oho, pitäisiköhän sitä tokoakin siis tippa treenata?), ja syksyllä sitten jälkikokeeseen. Eipä ainakaan tule nyt hetkeen tekemisenpuutetta...

Home sweet home!

Praha oli ja meni, ja oli aivan mieletön reissu! Ihan uskomattomia paikkoja, mahtavasti historiaa, upeita biletysmahiksia ja muutenkin... aika täydellinen matka. Paljon tosin jäi näkemättä, ja uudestaan kai sinnekin pitää päästä. Tosin ehkäpä ensin täytyy visiteerata vähän muuallakin.

Kuvapäivitys on tulossa kyllä, mutta näin töistä sen toteuttaminen on vähän hankalaa. Pari kuvaa kuitenkin voisin jo nyt laittaa, ja kunhan saan omalle koneelle loput kuvat ladattua, voin niitäkin sitten tänne postailla. :)

Kierreltiin kaverin kanssa aika paljon ympäri Prahaa, nähtiin John Lennon Wall, linna (tietenkin!), paljon kauppoja ja pieniä putiikkeja, Kutna Horan luukappeli ja St Barbaran katedraali. Ihan uskomattomia kaikki! Pieni ihme, että niin keskellä Eurooppaa sijaitseva kaupunki on selvinnyt sodista ja kurjuuksista niin mielettömän hyvin.

Luukappeli oli aivan upea paikka. Ympärille katsellessa sitä vain ihmetteli, miten on mahdollista luoda niin hienoja koristeita jostain niinkin masentavasta kuin kuolleiden ihmisten jäännöksistä. Kännykkäkameran kuvanlaatu ei ole ehkä paras mahdollinen, mutta sentään jotain selvää saa. Alla olevan kuvan luupinot olivat verkkoaidan takana piilossa, sillä luita ei ollut mitenkään kiinnitetty toisiinsa, ne oli vain kasattu päällekäin. Koristukset sentään oli jotenkin liimattu paikoilleen, uskalsi niiden lähellä sentään hengittää ilman pelkoa kaiken romahtamisesta.

John Lennon Wall oli ehkäpä hienoin paikka Prahassa, vaikka sinänsä olikin melko vaatimaton pieni muurinpätkä täynnä kirkasvärisiä graffiteja ja tekstejä. Wikipedia kertoo siitä kuitenkin vähän, ja jotenkin tuollainen pieni, kirkasvärinen seinä symboloimassa toivoa kurjuuden keskellä... Mä en kykene olemaan tykkäämättä. http://en.wikipedia.org/wiki/Lennon_Wall

Mutta nyt taas töiden pariin, parempaa päivitystä luvassa sitten kunhan ehdin kuvia katsomaan läpi!

Jahas, blogger jotenkin nyt haluaa kusta näemmä. En saa otsikkoa tekstille. No, eiköhän tämä ilmankin ole luettavissa.

Mutta joo. Ainakin olen nyt yrittänyt nukkua! Tosin vähän tainnut epäonnistua, kun Vinha-hirviö terrorisoi minkä ehtii. Se on kyllä aivan vallattoman ehtiväinen. Asiaa ei auta se, että Kiusalla on nyt tassuhoito-operatsuunit meneillään, ja joka lenkin/ulkoilun jälkeen pitää huuhtoa ja putsata tassu, ja iltaisin ja aamuisin laittaa vielä antibioottivoidetta. Sillä aikaa kun keskityn Kiusaan, Vinha on ehtinyt etsiä alusvaatteeni luoja ties mistä (ja tietenkin pureskella niihin mielellään vielä reiän tai pari), ryövätä jonkun kengän, jonka kanssa painelee villivarsaloikkia ympäri kämppää, repiä jonkun sanomalehden silpuksi ja on todennäköisesti parhaillaan kurkottelemassa hakemaan kirjahyllystä tai pöydältä jotain jännittävää. Yöllä sain keriä verhot ylös, kun neitokainen olisi halunnut omatoimisesti poistaa ne verhotangoista. Kaksi nettijohtoakin se on ehtinyt jo syödä poikki - eikä muuten vaadi kuin suunnilleen kaksi puraisua sillä hetkellä kun säädän vaikkapa kaiuttimia...

Mutta joo, ootan kauhulla reissua Prahaan, kun Vinha on kaverin luona hoidossa. Toivottavasti ei aiheuta mitään kovin suuria traumoja. :D Eikä laskuja tuhottujen tavaroiden muodossa.

Tänään siis vika päivä Turussa, saa nähdä kuinka lyhyeksi työpäivä jää sen takia. Pitää ehtiä iltapäivästä pakata sekä omat että koirien kamppeet, heittää Kiusa ennen viittä toiselle kaverille, jonne se sitten jää viikoksi hoitoon, varmistaa noin kymmeneen kertaan että kaikki on mukana (ja varmaan silti kääntyä jossain vaiheessa takaisin hakemaan jotain todella oleellista unohtunutta, kuten vaikkapa passia), ehtiä porukoille ajoissa että ehtii toivon mukaan vielä ommella itselleen jonkinlaisen korttikotelopussukan, ja vielä päästä ajoissa nukkumaankin, jotta huomenna vielä pystyy Helsingin konttorille suuntaamaan duuniin.  Stressihän tässä meinaa iskeä pelkästä ajattelusta. Onneksi vaan meinaa.

Huomenna sitten Vinhastus pääsee ajelemaan takaisin Turkuun, kun kaveri nappaa sen matkaan kotiin palatessaan. Ainakin tulee hyvää autoontotutusta, kun ensin pitää matkata Helsinkiin ja heti seuraavana päivänä takaisin.  Tarkoittaa, että huomisesta eteenpäin olen kokonaista viikon koiraton. En taida olla Kiusan mulle tulon jälkeen ikinä olla ollut niin kauaa erossa koirista. Sinänsä varmasti mukavaa vaihtelua, mutta hitto että mulle varmasti tulee ikävä!

Ikävää lievittääkseni (ja ehkä vähän muutenkin) sovin tosin jo, että to-pe vietän sitten Herra X:n "kesäasunnolla", jonne siis koirat eivät oikein voi tulla ilman hirvittävän suuria järjestelyitä. Tuleepahan hyödynnettyä yksi "turha" koiraton yö sitten tuolla tavalla. Oon aika vakuuttunut, että parempaa lohdutusta koirattomuuteen ei tähän hätään kyllä ole tarjolla. Hengailua parhaassa seurassa ja perjantaiksi suunnitelmissa vielä snobeilua Katajanokassa. Ja illasta sitten lentokentälle ja kohti Prahaa. Täydellisyyttä! Prahasta sitten viimoistaan taas luvassa kuvapostausta, olettaen ettei mun pikkupokkari sano sopimusta irti.

Nyt jos aamukahvitauon jäljiltä taas palaisi töiden pariin, niin ehtisi saamaan hommat mahdollisimman hyvin reilaan, ja huomiselle jäisi enää vain vähän tehtävää. :)

Ihana maailma!

Nyt on kyllä taas ihan täydellinen viikonloppu takana, ja mitä ilmeisimmin sinkkuilu tältä erää ohi. Herra X:n kanssa tultiin perjantaina Turkuun, ja on ollut kyllä ihan mieletöntä. Mä en voi käsittää, kuinka paljon on asioita, joita en ole koskaan oikeastaan edes katsonut sen ihmeemmin, mutta joista huomaan nauttivani ihan suunnattomasti. Turun yöelämä on yksi hyvä esimerkki. Ei sillä, olenhan mä siellä käynyt, mutten koskaan sen itse yöelämän takia - se on ollut tapa nähdä ihmisiä tai vaikkapa tuijotella baarissa jääkiekkoa. Mä oikeasti rakastuin! Törmättiin muun muassa tällaisiin ihaniin hippijätkiin, jotka rumpujen ja megafonin kanssa vetelivät räppi-improa aika tyylikkäästi. Haha, siis ihan mahtavaa! Poliisitkin sitä tulivat katselemaan, ja sanat taisivat siinä kohdin mennä jotakuinkin niin, etteivät ne koskaan puhu niille kiltisti tms. Voi ei. Tosin tällä kertaa katselivat vain hetken ja jatkoivat sitten matkaa. Ja mä nauroin enemmän kuin oon nauranut puoleen ikuisuuteen. Ja jostain syystä nautiskelin melkoisen paljon Herra X:n ranskankielisen rap-biisin vetämisestä. Tollanen on jotain aivan mieletöntä, riimittelyä ja sanataidetta parhaimmillaan.

"Saathan sä nauraa tarpeeks mun kanssa?" Tajusinpa vasta ton kysymyksen yhteydessä, etten oikeasti muista, kenen kanssa mä oon saanut nauraa tarpeeksi aiemmin. Ainakaan miehen. Ikinä. Aina on saanut olla huolissaan tai vahtimassa, ettei kukaan ole tappamassa itseään tai jotakuta muuta. Tuli aivan mielettömän hyvä olo.

"Toi punamekkonen kysyi, ollaanko me pari. Vastasin siihen, että kai sen jotenkin niinkin voisi ilmaista."
"Kyllä mä haluisin, että vastaisit tuossa kohdin, että ollaan."

Aw.

Vinhastuskin on jo selvästi kotiutunut, kun sille on iskenyt hirveä riiviövaihde päälle. Kun yhdestä pahanteosta saa sen pois, se on jo harjoittamassa seuraavaa. Kamala! Ja niin ihana. Käytiin eilen seikkailemassa Kärsämäen suunnilla, ja muutamien ylimääräisten aitojen takia lenkki vähän venähti. Pentukin jaksoi tosi reippaasti mukana, ja kotiin päästyä simahti kyllä samoin tein. Kuten isompikin. Ai että mä tykkään. Auringonlasku, koirien kanssa ihanissa maisemissa, ei kiire minnejään ja ihan täydellinen ilmakin vielä. Ja parasta seuraakin oli. Joku joka ei valita siitä, vaikka mun lenkit oikeasti saattavat olla hyvin epäloogisia, eivätkä ne välttämättä johda ainakaan minnekään järkevään paikkaan. Eilenkin tuli siis käveltyä junaradan reunaa, kun muita reittejä oikeaan suuntaan ei osunut kohdalle... :D Takiaisia, ohdakkeita ja rasittavia siemeniä, eikä yhtäkään valitusta! Mä oon varma, että toi mies on mun mielikuvituksen tuotetta. Ei tuollaisia ole.

Jostain syystä mua saattaa tipan verran väsyttää. Tipan.

Huomenna taas eläinlääkäriin, Kiusan kanssa jälleen. Pitkään oon seuraillut, että se nuoleksii tassuaan, ja eilen sitten ties kuinka monetta kertaa katsoessa huomasin, että joo, taitaapi sillä siellä polkuanturan "yläreunassa" olla jonkinlainen pieni lasinsiru taikka vastaava. Liikkuu ihan normisti, mutta häiritsee, niin pakkohan se on mennä poistamaan. Eli ysiksi sinne, sitten kotiin ja duuniin taas. Ja perjantaina lähtö Prahaan! Mieletöntä, enpä olekaan kaverin kanssa päässyt ikinä ennen lähtemään reissuun. Siitä tulee ihan loistavaa.

Mulla soi päässä reggae ja räppi vuorotellen. Voi ei. "Mä haluun antaa mielihyvää, iloa ja nautintoa. En aio sua omistaa vaan elämääsi somistaa, niin kuin enkelit tekee."