Palapeli

Toivoton fiilis.

Vähän ajan sisällä tullut vastaan hirvittävä määrä paskaa - ei niinkään omalle kohdalle, mutta ihan jatkuvalla syötöllä kaveripiirissä tuntuu hommat kusevan. Epäoikeudenmukaisuutta epäoikeudenmukaisuuden perään. Maailmantuskaa parhaimmillaan. Missä on se mun utopiavaltio, jossa kaikki tapahtuu oikein eikä kenenkään tarvitse kärsiä?

Jotenkin hassua. Mä oon aina nähnyt kaikessa hyvää. Nyt tuntuu, että oikeasti yritetään saada mut uskomaan, ettei kaikessa vaan ole moista. Ja mä oikeasti haluaisin tehdä asialle jotain. En vaan yhtään tiedä mitä.

Oon nyt katsellut tässä eilisen ja tän päivän mahdollisuuksia lähteä vaihtoon. Houkuttelisi aivan hillittömästi Asia Exchangen kautta kaukomaille lähtö, ja ainakin tällä hetkellä se vielä vaikuttaisi ihan mahdolliselta. Lukukaudeksi. Koirien suhteen on vielä hivenen mietittävää, mukaan kun ei niitä niin kauas voi ottaa, mutta vielä toistaiseksi oon ihan positiivisella mielellä ja uskoisin senkin homman järjestyvän. Viikonloppuna selviää enempi.

Jatkan myöhemmin, nyt on tulossa ihmeinen kylään - katsotaan saako myöhemmin enää samasta fiiliksesta ja samoista ajatuksista kiinni, vai vaihtuuko koko tekstin sävy kesken kaiken. :)


Töissä nyt. Seuraava päivä. Ja kyllä, ihan eri fiiliksissä.

Töissä istuessa ehtii miettiä aivan liikaa. Mä rakastan lähtemistä, ihan minne vain oikeastaan. Pitkälle, kauas, uuteen asiaan. Mutta mä inhoan asioiden loppumista. Sitä, kun katsoo taakseen ja tietää, että se on viimeinen kerta kun näkee sen maiseman, ihmisen, paikan. Tietää, ettei enää voi palata takaisin.

Noi kaksi asiaa on mussa jatkuvassa ristiriidassa, ehkä jonkinlainen tasapainoa hakeva heiluri. Haluaa lähteä katsomaan mitä löytyy jostain kaukaisuudesta, mutta huomaakin sitten, että lähteminen pakottaa siihen hetkeen, josta ei pidä: viimeiseen vilkaisuun, hyvästeihin. Olin vaihdossa Englannissa lukioaikoina, ja muistan sen innon sinne lähtiessä. Yhtä vahvasti muistan surun palatessa, shokin suomen kielen rumuudesta ja ihmisten töykeydestä. Kylmän ilman, pimeyden. Mulla kulttuurishokki tuli vasta takaisin tullessa. Kai se johtuu siitä, että kun lähtee Suomesta, tietää että aina voi palata takaisin. Kun jättää taakseen jotain, minkä on alunperinkin mieltänyt väliaikaseksi... Se viiltää syvemmältä.

Mua saattaa hieman hirvittää ajatus vaihtoon lähtemisestä uudestaan nyt vanhempana, vaikka mikään sen suhteen ei edes vielä ole missään määrin varmaa. Vasta spekulointia, mahdollisuuksia. Yritän sanoa itselleni, että sen viimeisen vilkaisunhan pitäisi olla täynnä kiitollisuutta ja onnea siitä, että on saanut nähdä ja kokea sen kaiken - ei surua tai ikävyyttä! Toki haikeus liittyy aina menneeseen, kauniiseen aikaan, mutta eikö siitäkin pitäisi olla vain kiitollinen?


Luetutin ystävälle eilen yhden mun tekstin - pitkästä aikaa niin, että mulle oikeasti merkitsikin jotain se, mitä tyyppi siitä sanoo. Tuli hyvä mieli, ja ehkä jopa motivaatiota jatkaa. Hassua, kuinka paljon kannustavat ja innostavat kommentit vaikuttavat.

Mä kaipaan jotain. Mitä vain. Mulla on suunnitelmia ja ideoita kesäksi, kaikkia hienoja tempauksia mielessä. Tämä hetki tuntuu kuitenkin jotenkin ihan hirvittävän tyhjältä. Ei haluaisi mennä ulos, mutta sisällä seinät kaatuvat päälle. Tekisi mieli ehkä taiteilla, kirjoittaa, piirtää, maalata, mutta inspiraatiota ei erityisemmin ole.

Kai sitä voisi kohta lähteä kotiin. On siellä ainakin tiskattavaa, kai. Hassu ajatus.

Rauhaa ja rakkautta ;>

Viikonloppu takana. Harvinaisen viikonloppumainen sellainen. Tuli oltua kaverin tupareissa ja sen jälkene tanssilattialla tuntikaupalla - jalat jaksoi liikkua kolmeen yöllä, ja sen jälkeen siirtyi vielä koirien ulkoilutusreissun kautta kaverin kämpille jatkoille. Nukkumaan pääsi seitsemän jälkeen aamulla, ja totta kai oma-alotteinen herätys siitä huolimatta heti kympin jälkeen. Alkoi kyllä jossain vaiheessa sunnuntai-iltaa hivenen silmiä painaa. Mutta mä tanssin niin paljon kuin jaksoin, nautin hillittömästi ihmisistä ympärillä ja vietin ihan loistavan yön. Enkä taas tarvinnut minkään sortin huumaavia aineita pitääkseni loistavan fiiliksen yllä. :)

Mutta paras asia oli kyllä ihan ehdottomasti ihmiset. Oon vähitellen päätynyt enemmän ja enemmän tuohon samaan porukkaan, joka kiertelee Turun seudun (ja no, aina silloin tällöin myös pk-seudun) psyke-bileitä. Hippejä, lääkäreitä, yliopisto-opiskelijoita esmes kulttuurientutkimuksen alalta ja kestävästä kehityksestä - hirveän laajalta skaalalta ihmisiä, ja jotenkin kuitenkin se porukka sulautuu aivan saumattomasti yhteen. Mä olen ihan täysin ulkopuolinen vielä, hyvä jos muutaman muistan nimeltä, mutta aina mut otetaan tosi lämpimästi vastaan. Hirmuisan mukavaa.

Noita ihmisiä katsoessa on kyllä auennut entistä selvemmin, että oikeasti, elämässä on hillittömästi vaihtoehtoja. Kun kuunteli erään tytön selittävän Nepalin matkastaan ja dokkarin käsikirjoittamiseen, ohjaamiseen ja lopulliseen leikkaamiseen liittyvästä lopputyöstään, homma jotenkin vaan naksahti mun päässä. Aluksi äärimmäisen negatiiviseen suuntaan: joku oikeasti voi väsätä opiskelunsa nimissä ja uraansa vauhdittaaksen dokumentin nepalilaisen huumevieroituskeskuksen arjesta, samalla kun mä pänttään jotain fucking veropykälöitä ilman pienintäkään intoa koskaan tehdä mitään suoraan niihin liittyvää työkseni. Mutta aamuöiset keskustelut ihmisten kanssa saivat mun ajatukset paremmille urille: mulla on mahdollisuus vaikka tuohon samaan, jos vain haluan. Aikaa on, mä pystyn opiskelemaan vaikka mitä tähän päälle jos vaan haluan. Ja mikä tärkeintä - mun ei tosiaan tarvitse tietää NYT mitä mä tahdon elämässäni tehdä. Hoidan pohdiskellessa notaarin paperit käteen ja sen jälkeen lähden oikeasti selvittämään, mikä vois olla sellaista, mikä antaa mulle elämässä jotain, mistä mä nautin. Vaihtoehtoja on ihan loputtomasti.

Oon kai pikkuhiljaa sisäistämässä, että se, mitä mä opiskelen tai teen työkseni ei ehkä kuitenkaan ole elämässä mitenkään hirveän tärkeää. Ihminen pärjää aika vähällä mitä tulee esimerkiksi rahaan (tuli huomattua, kun kuukauden verran oli ilman palkkatuloja), mikä tarkoittaa, että siitä ei oikeasti ole niin riippuvainen, etteikö voisi aina valita toisinkin. Omasta elämästä ei ole pakko myydä kauhean suurta osaa sellaisiin hommiin, mistä ei nauti. Tärkeämpää ja kiinnostavampaa on se, kuinka tyytyväinen on kaikkeen muuhun elämässään - ystäviin, kaikkiin vapaa-ajan tekemisiin, kotiin ja ympäristöön.

Elämän arvaamattomuus ja säännöttömyys on oikeastaan aika mukavaa, vaikka siihen liittyy aina myös niitä vaikeita asioita. Toisaalta se nimenomaisesti kai pakottaa nauttimaan ihanista ja kauniista hetkistä - mitä muuta vaalittavaa meillä oikeasti on?

Time (of my life)

Paljon on elämässä asioita, joita on suunnitellut tekevänsä, ja jotka sitten kuitenkin ovat jääneet odottamaan parempia aikoja. Tämä vuosi voisi olla sopiva niiden kaikkien kartoittamiseen ja ainakin osan toteuttamiseenkin. Tuntuisi hyvältä idealta. Jos oikiksen kurssitkin saisi ensi syksyyn mennessä kasaan, voisi kenties sitten lähteä jonnekin viettämään ehkäpä välivuotta - tai ainakin välitalvea - yliopistolta ja vähän pohdiskelemaan, mihin sitä sitten elämässään jatkaisi. Mua on alkanut houkutella hirveästi erilaiset ihmisen terveyteen liittyvät asiat. Sekä mieleen että ruumiiseen liittyvät, esimerkiksi nuorisotyö eri muodoissaan taikka fysioterapia. Nyt ei kuitenkaan ole aika lähteä pohtimaan lisäopiskeluja, niihin on mahdollisuus jo aivan liiankin kanssa. Mutta ehkäpä on hyvä miettiä toikin mahdollisuus läpi - elämässä on aikaa muuttaa suuntaa aika montakin kertaa vielä.

Pari päivää tuli taas vietettyä ajattomassa maailmassa. En voi käsittää, miten kenenkään kämpässä voi aika yksinkertaisesti lakata olemasta. Ainoat, joiden avulla sitä kykeni määrittämään oli päivän vähäinen valo ja koirien lenkittäminen kaiketi suurin piirtein säännöllisesti. Ainakin sen verran, että hurtat vaikuttivat vallan tyytyväisiltä. Hassua, kuinka sitä selviääkään oikeasti vallan loistavasti ilman kännykkää tai tietokonetta.

Kävin tänään nakuteltavana, ja nyt mun selkää koristaa vallan hieno tatuointi. Suurisilmäinen pöllösievistys kantaa kompassia mukanaan. Se saa kattella mistä tulen, ja kertoa mulle minne päin jatkaa. Kunhan kuvatus hivenen paranee, voisin siitä tänne kuvankin laittaa - toki sellainen on jo nyt olemassa, mutta värisävyt ovat sen verran vääristyneet ärtyneellä iholla, ettei anna aivan oikeaa kuvaa.

On kyllä oikeasti hirveän kummallista, miten elämä voikin melkoisen mitättömästä syystä lähteä ihan eri raiteille kuin olisi vielä aiemmin olettanut. Mulla siihen ei tarvittu kuin kohtaaminen ihmisen kanssa, joka sai mut kyseenalaistamaan itseni vähän liikaa; ja sen jälkeen kokemus siitä, että se, mitä mä olen, ei oikeasti siinä mitenkään päässyt vioittumaan, vaan ennemmin toi vain uusia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia.

Mä mietiskelin tuossa ehkäpä viime yönä, tai kenties sitä edeltävänä (en oikeasti ole varma, oliko silloin edes yö, mutta puoliunessa ajatus ainakin mun mieleen pälkähti), kuinka paljon enemmän realismi valtaa mun ajatuksissa nykyään sijaa optimistisuudelta. Ja painotan todella sanaa realismi, koska pessimistisyyteen en ole ainakaan vielä kääntymässä. Kuitenkin sitä huomaa, että suin päin ei edes halua rynnätä minnekään, eikä oikeastaan edes ole samalla tavalla kiire enää - ehkä on oikeasti parempi hieman katsella ja ihmetellä ensin.

Huomenna pitää herätä ensimmäistä kertaa moneen hetkeen aikaisin luennolle. Huh, ei suoranaisesti houkuttele, varsinkaan kun tämän päivän lukuprojekti päättyi toteamukseen, että en ymmärrä yhtikäs yhtään mitään perintönä saadun yhtiön verotuksista. Toisaalta, ehkäpä niistäkin saa jotain vähän ymmärrettävämpää informaatiota sitten luentojen lomassa...

Usvaa.

Kello tulee puoli seitsemän, ja mulla on sellainen olo, että tää päivä vois jo loppua. Jotenkin hillittömän tyhjää taas kaikki.

Mä oon viimeaikoina miettinyt, pohtinut, yrittänyt jotenkin päästä käsiksi itseeni. Apuakin oon siihen saanut, jonkin verran ainakin. Välillä tosin mietin, onko se apu ohjannut mua lähemmäs itseäni vai kauemmas kaikesta.

Huh. Mä katson täällä kämpässä ympärille ja yritän miettiä, mikä on oikeasti jotain mulle oleellista. Mistä mä nautin, mitä mä haluan tehdä. Tuntuu, ettei tää koti taaskaan ole koti, vaan lähinnä paikka, jossa välttämättömyyden pakosta viettää aikaa silloin, kun muita vaihtoehtoja ei hirveästi ole tarjolla. Toisaalta... missä mä viihtyisin paremmikaan?

Suunnittelin opinnot keväälle, ja jos kaikki menee hyvin, on oikiksen pakolliset kurssit sitten käyty, suullista ruotsia lukuunottamatta. Se tarkoittaisi, että voisin sitten pitää vaikka sen välivuoden. Tai mitä ikinä sitten keksinkään haluavani. Olisi konkreettisesti saavutettuna jotain, ja voisi ainakin hetken keskittyä sitten miettimään, mitä oikeasti tahtoo elämältä - ja mitä tarvitsee sen toteuttamiseksi.

Tänään lueskelin sitten kuukauden päästä olevaan tenttiin. Finanssioikeutta. Ensimmäiset 50 sivua kahlattu läpi, ja heti ahdistaa. Sellainen 1000 sivua jäljellä kahlattavana. Vielä eilen mulla oli oikeasti hyvä fiilis opiskelustakin, nyt en voi oikein sanoa taas samaa. Voi huokaus sentään. Miten voi ihminen olla päätynyt näin hukkaan? Mut kyllä mä noi tentit räävin kasaan, vaikka sitten sisulla jos ei muuten. Keväälle ei onneksi pahemmin muuta ole suunniteltuna. Enkä aio suunnitellakaan.

Oli puhetta, että näkisin eilen tai viimeistään tänään yhtä ihmistä. Ei me mitään sovittu, mutta mietittiin, että olisi kiva nähdä "viimeistään silloin". Sekin vähän masentaa, ettei siitä ole kuulunut mitään, vaikka aamummalla kyselin, miltä sen tää päivä näyttää. Sen tänhetkisen unirytmin tietäen on ihan vallan mahdollista, että siitä kuuluu yhtään mitään vasta jokusen tovin kuluttua, mikä sen puolesta on vähän tylsää, että mä oon sitten jo ihan iltakoomassa. Plääh, kurjuus.

Jotenkin tuntuu hölmöltä kirjoittaa tätä. Kaikki sanat on teennäisiä, enkä saa ilmaistuksi itseäni ollenkaan. Mä melkeen pystyn tuntemaan, kuinka oon taas onnistunut vetämään verhon itseni eteen, jotta kirjoittaisin vain sellaista tekstiä, joka piilottaa mun elämästä tarpeeksi. Tai ehkä lähinnä tunteista ja ajatuksista. Taitaa oikeasti olla niin, että ihminen luo itse ne kaikkein vahvimmat kalterit ympärilleen. Helvetti sentään. Jos tää pätisi vain kirjoittamiseen, ei se ehkä olisi niin kamalan paha - mutta kun kirjoittaminen on yleensä mulle aikalailla ainut keino, jolla pystyn ilmaisemaan asioita. Muilla keinoin se on vielä mahdottomampaa (hah mikä termi).

Mut kyl tää taas tästä. Kaikki. Jossain kohden.

Rauha

Alan tässä oikeasti pohtia, mitä kohtalo on. Miten on mahdollista, että sinä samaisena päivänä kun päätohtorin pakeilla olen juttelemassa elämästä ja sen outoudesta, omista valinnoista ja niiden perusteista; päädyn sitten makoilemaan huoneeseen, joka on verhottu erilaisilla kankailla ja vilteillä, ilmassa tuoksuu suitsuke ja kaikki on hirveän pehmeää, hämärää, rauhallista ja turvallisen tuntuista - ja mulle puhutaan täysin samoista asioista kuin aiemmin päivällä kliinisessä tilassa, tällä kertaa vain tarinana, niin että voin vaan kuunnella ja mietiskellä. (Olisiko virke voinut olla vielä hivenen pidempi?) Taustalla tietenkin harvinaisen psykedeelistä musiikkia, ympärillä outoja koristeita ja taideteoksia, jotka tuntuvat vievän jonnekin aivan uuteen maailmaan.

Mulla oli oikeasti hieno ilta. Päädyin paikkaan, jossa ei ollut aikaa. Kellot puuttuivat kokonaan, huone oli valaistu pitkälti kynttilöillä. En muista, että olisin hetkeen missään pystynyt irrottautumaan niin totaalisesti siitä, että "kohta täytyy" - tuolla jotenkin joka hetki oli aivan oikeasti nyt. Ja sinne unohtui - mä huomasin joskus suunnilleen kuusi tuntia siellä oltuani, että alkaa pikkuhiljaa väsyttää. Yö.

Elämä on täynnä oikeasti niin outoja sattumuksia. Mitä vaan voi tapahtua. Tai oikeastaan mitä vaan, mihin uskaltaa luottaa.

Äsken kävin aamulenkillä koirien kanssa katselemassa nousevaa aurinkoa. Jotenkin edelleen mulla on informaatioähky, eilinen oli mun päälle aivan jumalattoman raskas. Ja antoisa. Mutta ulkona oli kyllä niin täydellisesti tilanteeseen sopiva ilma - pakkasta, maa jäässä ja kuivat heinänkorret kuuran peitossa. Aurinko nousi puiden välistä ja värjäsi kaiken hienoisesti punertavaksi. Mä olisin kaivannut aitoa hiljaisuutta, sellaista mitä kokee vain kun lähtee tarpeeksi kauas erämaahan, kun autojen äänet eivät enää kantaudu niin pitkälle, eikä ihmisiä ole lähimailla. Pitäisi varmaan pitkästä aikaa lähteä jonnekin syrjempään vähän pidemmäksi hetkeksi vaeltelemaan.

Miksi hirveän usein ihmiselämässä tarvitaan jotain hirvittävän traagista, jotta uskalletaan oikeasti ottaa ohjat omiin käsiin ja jättää eläminen soveliaisuussääntöjen varassa sikseen?

Lift me up

Oho. Tuli käytyä sit psykiatrisella erikoissairaanhoitajalla. Nyt väsyttää aivan hillittömästi.

Enpä oikeasti rehellisesti uskonut, että tuosta voisi olla jotain apua. Mun kokemukset päätohtoreihin sun muihin rajoittuvat yhteen psykologiin, jonka kanssa tultiin siihen tulokseen, että siitä tuskin on mulle erityisemmin apua. Tuo kyseli vähän ja kuunteli hetken. Sitten totesi, että mitä jos pysähtyisin hetkeksi, olisin hiljaa ja kuuntelisin omia ajatuksia ja tuntemuksia. Taisin hivenen hajota siinä.

Kai sitä on niin totaalisen tottunut sivuuttamaan omat tuntemuksensa, että ne pystyy peittämään tarvittaessa sitten vaikka puhumalla. Defenssinä sekin toimii, tarpeen tullen. Eli aika usein. Hassua huomata tällaista, tajuta että selviytymiskeinona toimineet asiat onkin ehkä todellisuudessa tapoja väistää ongelmia.

Mulla on nyt ihan hillittömästi taas ajateltavaa ja pohdittavaa. Mun ei tarvinut hirveän paljon edes puhua, kun tuo tyyppi tajusi aika hyvin missä mennään. Nyt sitten voi miettiä kysymyksiä mitä se kyseli, ja katsella tekstejä joita se antoi mukaan luettavaksi.

On kyllä hillittömän tyhjä olo. Kenen elämää mä elän? Mitä mun elämä on? Mitä mä haluan? Mitä mä pakenen kun väistän tuntemuksia ja ajatuksia suorittamiseen ja kiireeseen? Miksi mä elän näin? Hillitön määrä kysymyksiä, eikä mihinkään vastauksia. Tuntuu siltä, että nyt ihan oikeasti on aika antaa hetkeksi olla ja keskittyä itseen ja omaan olemiseen. Oon aivan helvetin väsynyt, puhkipalanut, loppu, kuitti. Enkä rehellisesti yhtään ihmettele, kun hetkeksi jään miettimään, millaista mun elämä on ollut viimeiset vuodet.

Nyt vois lähteä hetkeksi nauttimaan auringosta. Sitäkään ei oo turhan paljon tullut tässä nähtyä.

Muutos

Synttärit meni. Päivä nyt ei mikään erityisen jännä ollut missään mielessä, mutta no, nyt voi taas kertoa iäkseen vuoden enemmän. 24. En ole yhtään varma, onko tämä nyt sitten vielä jonkinlainen ikäkriisiäkin, kun lähinnä tuntuu masentavalta. 24-vuotias, eikö tässä kohden pitäisi olla jo edes jotain elämästä raiteillaan? Tietoa tulevasta? Joskus lukioikäisenä taisin kirjoittaa kirjeeseen tulevaisuuden minälle, että jos koskaan lapsia hankin, haluan moiset alle kaksvitosena. Kai se silloin tuntui kaukaiselta. Nyt kun katselee taaksepäin, ei lukiostakaan tunnu ihan hirvittävän kauaa olevan.

Eilen oli seminaarityön viimeinen kerta, eli tuon oikeusnotaariraakileen sain muille ryhmäläisille esitellä. Oon yllättynyt, sain lähes pelkästään positiivista palautetta. Noh, nyt ei hetkeen tarvitse siitä stressata, antaa jokusen tovin vaan olla ja katselee tammikuussa sen sitten oikeasti kuntoon. Tai ainakin yrittää kovasti.

Jännä huomata, kuin väsynyt oikeasti onkaan. Nyt kun on jokusen päivän ottanut vähän rauhallisemmin, tajuaa jotenkin hirveän selkeästi, että on paahtanut ihan jumalattomalla yliteholla aiemmin. Mun tapauksessa aika hiton pitkään vielä. Enhän mä ole tehnyt elämässäni muuta kuin hamstrannut tietoa ja suorittanut kaiken, mikä vain on mahdollista - ihmissuhteet, opiskelun, työt, vapaa-ajan. Oon huvikseni täytellyt OkCupidiin profiilia, ja vastaillut hirvittävään kasaan kysymyksiä joita siellä on, ja joiden perusteella sivusto sitten ehdottelee kenen kanssa saattais tulla toimeen. Hirveän outoa huomata, että mulla on tosi harvasta asiasta oikeasti mielipidettä. Siis sellaista, että olisin ehdottomasti jotain mieltä. Mun ajatusmaailmassa on hirveästi harmaan sävyjä, harvasta asiasta voin sanoa että yksiselitteisesti ajattelen näin.

Mietin hetken, että toi olisi oikeasti jotenkin huono juttu. Että en ole jotenkin "minä", jos en voi sanoa olevani mieltä x asiasta y. Mutta mä tajusin, että mulla tiukkojen mielipiteiden puuttuminen johtuu siitä, että mä tiedän asioista kohtalaisen paljon, ja löydän niistä liian monia puolia. Joku eläintarhojen oikeutus - joo, mä en tykkää että eläimiä suljetaan häkkeihin ihmisten tuijoteltaviksi. Toisaalta taas... joidenkin lajien ainut mahdollisuus elpyä on siinä, että niitä kasvatetaan eläintarhoissa ja pyritään sopeuttamaan sitten luontoon. Miten mä voisin sanoa olevani yksiselitteisesti niitä vastaan?

Sama jossain huumeissa. Toi sivusto on nyt sitä mieltä, että oon huumemyönteinen ihminen - oletettavasti, koska en ole täysin niitä vastaan. Miksi käyttää resursseja asioiden kieltämiseen ja toimimattomien kieltojen valvomiseen, kun se ei kerran toimi? Ei tässä systeemissä ainakaan järkeä ole.

Nyt pitää juosta lenkille. Mun ajatus katkesi pahasti, kun puhuin hetken puhelimessa välissä. Mutta kuitenkin pointtina oli, että mietin, tarkoittaako mun ajatusmaailman joustavuus sitä, että minua ei ehkä oikeasti ole. Adoptoin mielipiteitä, selitysmalleja ja asenteita ympäriltäni sen mukaan, mikä tuntuu loogisimmalta verrattuna siihen tietoon, mitä mulla on. Ihmismaailman kameleontti, ehkä liiankin muuttumiskykyinen. Mutta toisaalta - mulla on tietoa. Ja sen pohjalta mä mietin asioita. Usein se johtaa ajatusrakennelmiin, joissa toisaalta jotain, toisaalta jotain muuta. Poliitikkoa musta tuskin saisi - kuka äänestäisi ihmistä, joka on valmis muuttamaan mielipiteensä jos kokee siihen tarvetta? Mutta muuten... Ehkä tää on hyvä asia. Uskoisin.

Hyvin sekavaa taas. No, ei voi auttaa, sen siitä saa kun ajatus harhailee hyvin pahasti.