Berzerk

Kauheasti tekisi mieli ottaa ja repäistä, lähteä jonnekin ja unohtaa arki. Päivä meni mikroskooppien parissa, nyt päätä särkee ja silmät yrittää kovasti nukahtaa. Pakenin kesken viimeisen luennon kun tajusin, etten ollut kääntänyt parkkikiekkoa, eikä sakkoihin ole varaa nyt. Ei tosin oikein mihinkään muuhunkaan. Olin jo varmuuden vuoksi heittäytymässä auton alle parkkipaikalle kiiruhtaessa, mun pää yritti vähän heittää volttia. Njoo, ei sakkoja, ei autojen alle hyppimisiä, ei mitään kauheuksia. Istahdin autoon ja varmaan viisi minuuttia vaan hengitin siinä silmät kiinni. Liikkeelle lähtiessä radio soitti Eminemin Berzerkin, taisin huudattaa sitä sen verran kovalla, että tuskin jäi kellekään lähellä liikkuvalle epäselväksi moinen. Hitto että haluaisin kunnon bassokaiuttimet, nyt kaipaisi jumalattoman kovan basson aikaansaamaa tärinää kropassa, totaalista aivojen sumentamista sillä.

Hitto että mulla oli täydellinen olo kun pääsin kotiin ja koirien kanssa lenkille. Kaikki näytti uudelta, harmaa metsä päättymättömältä, ja surumielisen linnun kiljahdukset viilsivät syvältä. Mä tunsin. Hengitin syysilmaa, seisoin paikallani ja kuuntelin etäistä autotien hurinaa. Metsä oli uskomattoman rauhallinen, mun olo oli kuin pumpulissa. Kaikki oli pehmeää, pastellisävyistä ja loppumatonta. Ainakin sen fiiliksen loppuun saakka.

Mietin tässä, josko vetäisin illalla päälle vanhat rokkigoottikuteet ja lähtisin halloweenin kunniaksi jonnekin käymään. Ehkä Bad Kingin levynjulkkarikeikalle tai ehkä jonnekin muualle. Toisaalta houkuttelisi nyt vihdoin aloittaa lukuoperatsuunit, kun ei eilen kuitenkaan jaksanut keskittyä kirjoihin oikein, vaikka kovasti oli tarkoituksena neljän Millerin romaanin pinoon tarttua. Saamaton olo, ja kuitenkin niin kovin levoton.

Pimeys alkaa hiipiä jo ihan hirveän varhain. Hämärä on jo nyt. Mä ootan lunta, valoa. Oikeastaan kaikkein eniten ootan kevättä ja kesää. Alkaa pahasti näyttää siltä, että syksyt ja talvet on mulle epäonnisinta aikaa, voisi skipata ne tällä kertaa kokonaan. Vaihtaiskohan joku karhu mun kanssa paikkaa? Missä on se shamaanityyppi, joka Karhuveljeni Kodassakin tuollaisia mukavia taikomisia saa aikaan?

Mä oon saanut syötyä. Eihän paino ehtinytkään tässä pudota kuin pari kiloa, näemmä. Täytynee pitää tästä syömisestä kiinni, en haluais riutua olemattomiin.

Mutta maailma on totta

Mun ajatukset juoksi taas aamun kunniaksi aivan kuin Henry Millerin teksti. Outoja assosiaatioita, kummallisia ajatuksia ja kieroutunutta logiikkaa, jossa omalla tavallaan piilee koko jutun juoni.

Illalla mietin pitkät tovit, pitäisiköhän mun tuolle eräälle nimeltämainitsemattomalle henkilölle kirjoittaa kirje tai joku muu vastaavanlainen teksti, yrittää saada esiin jotain, mikä auttaisi mua ymmärtämään. Nyt aamulla mä vaan mietin, että mihin sekään johtaisi, tuskin ainakaan parempaan.

Mikähän oikeasti muuttui? Kysyin sitä kun riideltiin. "Mistä tää kaikki alkoi?" Miksi se täydellisyys mikä oli, romahti kuin hatara korttitalo? Se vastasi, että kaikki alkoi siitä kun se oli kipeä, eli siitä meidän ensimmäisestä riidasta. Mut mä en usko. Se alkoi jo aikaisemmin, mulla oli jo aikaisemmin kurja olla. Jos mulla ei olisi ollut, mä en olisi ottanut sitä kurjuutta puheeksi, eikä siitä olisi kehkeytynyt sellaista draamaa. Ei, kyllä se alkoi jo ennen sitä riitaa. Ja mä kuvittelen löytäneeni sen hetken, kun mies alkoi olla stressaantunut ja ahdistunut, alkoi tulkita mun sanomisia kritiikkinä ja ajatuksia hyökkäyksinä omiaan vastaan. Se oli silloin, kun pilven polttaminen väheni. Tai jäi. Miten sen nyt haluaakin sanoa. Silloin, kun sitä ei ollutkaan enää rajattomasti saatavilla.

Mä nauroin elen ittekseni tuolle huomiolle, joka on niin hillittömän looginen, että sitä ei vaan nähnyt. Ja oikeasti, koska kyseessä on minä, mitä muutakaan voisi olettaa? Mä nauroin tälle kaikelle järjettömyydelle. Saattoipa olla, että yksi kaverikin räjähti nauramaan tän takia. "Nea, mistä sä oikeen revit noita ihmisiä?!" Eh. Niin. Oikeastaan netistä, mikä itsessäänkin on jo huvittavaa. Niin sosiaalinen ihminen kuin mä olenkin, mulla on kavereita oikeassa maailmassa, mä näen niitä ja nautin niiden seurasta, niin... Ne ihmiset, jotka on kiinni elämässä samalla tavalla kuin minä, tekevät asioita joita mä itsekin teen, elävät tällaista tavallista arkista elämää... Liian usein tulee sellainen olo, että mä en saa mitään uutta. Mun ei tarvitse yrittää ymmärtää ja haastaa itseäni näkemään asioita jollain toisella tavalla, koska mä näen sen jo niin. Se on normaalia, tavallista, tuttua. Kavereiden kanssa se on ihan täydellistä, mutta suhteissa mua viehättää suunnattomasti sellainen "vaativampi vastavuoroisuus", sellainen, että ihan oikeasti ratkaisevissakin asioissa toisinaan joutuu venyttämään ajatusmaailmaansa. Ei se ehkä fiksua ole, mutta se tuo haastetta ja jännyyttä elämään.

Mutta tosiaan, pilvi. Miksen mä tajunnut tota aikaisemmin? Mä muistan heti silloin miettineeni, että se oikeasti on kireämpi ja ehdottomampi, kuuntelee mua vähemmän, puhuu vähemmän, on läsnä vähemmän. On vähemmän sinut seksuaalisuutensa kanssa, on jotenkin paljon etäisempi ja hailakampi.

Tuskin tuo kaikkea aiheutti, mutta ehkäpä se ainakin toimi tarvittavana sysäyksenä kohti riitelyä ja turhaa tuskaa. Vihaisuutta, ärtyisyyttä ja stressiä. Ja lopulta mä sitten olin se, johon kaikki kulminoitui, kun satuin olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, olemaan väärällä tavalla läsnä ja liian kärkäs sanoissani.

Tää maailma on kyllä mahtavan ironinen paikka. Jos ei ongelmia synny milloin mistäkin aineiden käytöstä, niin vähintäänkin sitten siitä, että ei käytä mitään. Jumalauta sentään.

Mun pitäis varmaan alkaa laittaa herätys säännönmukaisesti vähän aiemmaksi, kun yöllä tuntuu kasaantuvan kauhea määrä ajatuksia päähän, ja niiden purkaminen tänne on melkein kuin välttämättömyys. Tän seurauksena sitten iskee taas kauhea kiire, kun pitää pukea, lenkittää hurtat ja yrittää vielä laittaa ittensäkin edes jossain määrin kelvollisen näköiseksi. Ääk.

Aamuhämärä

Hitto. Heräsin taas liian aikaisin. Aamut on kurjia, ahdistus iskee jo ennen kuin avaa silmät.

Yritin eilen illalla miettiä, mikä ahdistaa. Miettiä, miksi tämä olo on surullisen tai tyypillisen eroängstin sijaan jotenkin tyhjä, hyvin oudolla tavalla. Se tyhjyys pelottaa. Kai mä jonkinlaiseen vastaukseenkin sen suhteen päädyin, kun pitkät tovit juttelin kaverin kanssa puhelimessa sopivasti unen rajamailla.

Jotenkin mun olo on sellainen, että oon tyhjässä kuplassa, irrallisena ja erillisenä muusta maailmasta. Mun ajatukset, tuntemukset ja kaikki on vain täysin erillisiä, sattumien kautta muodostuneita käsityksiä, jotka eivät oikeasti edusta mitään, eivät ole parempia jos nyt eivät huonompiakaan kuin ajatukset yleisestikään, ne vain ovat.

Mua vastaan tuli ihminen, jolle mä yritin selittää mun näkemyksiä ja ajatuksia, ja joka ei voinut käsittää, ei lainkaan. Ihminen, joka kyseenalaisti mut kokonaisuudessaan. Mä yritin ymmärtää, mä teen niin aina, yritin käsittää mitä se ajaa takaa, päästä sen pään sisään. En mä onnistunut, ja matkalla sinne mä jouduin aivan liian vahvasti kyseenalaistamaan sen, mitä mä itse olen. Ja miettimään, onko se missään määrin oikein.

Jossain määrin mä tiedän, että totta kai on kieroutunutta nähdä kaikki ihmiset itseä huonompina, nähdä itsensä ainutlaatuisena ja kaiken muun jotenkin sen jatkeena. Kieltää negatiivisuus ja kaikki negatiiviset reaktiot, paeta niitä keinolla millä hyvänsä. Kouluttaa toista täysin tietoisesti kohti oman ajatusmaailman "täydellisyyttä", täysin vilpittömästi hyvällä tarkoituksella, ja täydellisesti keinoja kaihtamatta. Mutta toisaalta... Mistä mä tiedän, etteikö se ihminen oikeasti olisi käsittänyt jotain asioita niin korkealla tasolla, että mä en vain kykene näkemään järkeä sen toiminnan takana? Mitä jos oikeasti se onkin oikeassa, eikä sitä vain pysty ymmärtämään? Tuollaiset ajatukset on niin helppo päästää päähänsä, kun se ihminen, jota miettii, oikeasti seikkailee siellä perinteisellä nerouden ja hulluuden rajamailla.

Tiedän mä senkin, ettei sillä oikeasti ole väliä, se ei merkitse mitään. Ei ole oikeasti missään määrin väliä sillä, vaikka se olisikin yksin oikeassa tässä maailmassa, ainoana ihmisenä näkisi kaiken niin kuin se on. Koska se ei mitenkään pysty saamaan muita käsittämään sitä, ei mitenkään näe sitä, mitä muut näkevät ja kokevat, se ei johda mihinkään. Äh, mun ajatus katkesi. Ja mulla on paha olo.

Mun maailma näyttää nyt aivan erilaiselta kuin se näytti viisi kuukautta sitten. Mä en tiedä, onko se muutos parempaan vai huonompaan.

Yksinäisyys

Unilääkkeen kanssa sai nukuttua kuuteen. Noh, on se kuitenkin jo joku 7 tuntia tässä kohden, ihan hyvä saavutus. Edellisyönä en nukkunut hetkeäkään, ja eilen päivällä vajaan tunnin.

Mua oksettaa. Fyysisesti aivan järkyttävä olo. Mä mietin, mikä saa ihmiset uskomaan, että niiden oma ajatusmaailma, illuusio maailmasta, on todellinen. Aito. Ainut oikea. Kaikki, mikä ei siihen samaan jostain syystä päädy on väärää ja vierasta, vaarallista, uhka omalle itselle.

Rentouttava viikonloppu ei ollutkaan rentouttava. Koirat olivat vanhemmilla, mä miehellä. Näin mukavia ihmisiä, nain paljon, nauroin ja oli hauskaa. Päätin, että edellisen riidan jälkeinen varominen riittää, että mun on pakko saada puhua ja kertoa miltä tuntuu. Kaikki oli aivan mielettömän ihanaa, kunnes. Niin, kunnes. Miksi aina tulee joku tuollainen?

Matkalla miehen kotiin lauantaina, lievässä humalassa, iloisella mielellä, mä erehdyin sanomaan jotain miehen sanomisten väliin. Mä en rehellisesti sanoen edes muista, mitä se oli. Optimismiin se liittyi. Ei mitään tärkeää, ei mitään millä olisi ollut kenellekään oikeasti mitään väliä, vain yksittäinen kommentti, jonka olisi voinut sivuuttaa milloin vain. Tällä kertaa niin ei käynyt, vaan mies hermostui muhun ja siihen, että mä oon tarkka sanoista, haluan tietää merkityksiä ja pidän niitä tärkeänä. Se kuulemma tarkoittaa sitä, että en kuuntele ajatuksia niiden takana. Mun ajatukset on kuulemma pelkkää semantiikkaa. Mulle tuli paha olo, ihan hiton paha olo.

Se riita paisui, taas. Mun ajatusmaailmaa ja reagointitapaa vastaan hyökättiin, ja mä puolustauduin. Mun muistikuvat on oikeasti hyvin hatarat, välähdyksiä sieltä ja täältä. Mä en tunne nyt käytännössä mitään. Tyhjyys. Oon shokissa ja väsynyt, helvetin pettynyt siihen ihmiseen ja mun kykyyn arvioida muita.

Se paiskasi telkkarinsa maahan ja ilmoitti, että mulle ei jumalauta voi puhua ilman, että mua uhkaa väkivallalla. Mä en kuulemma muuten kuuntele.

Mä en tiedä, miksi mä edes yritin, vielä senkin jälkeen. Saada siihen jotain kontaktia, saada sitä edes vähän katsomaan asioita mun kannalta. Yritin saada sen miettimään, onko toi sen tapa toimia oikeasti sitä "parempaa ihmisyyttä", mistä se mulle paasaa, sitä että se on saavuttanut jonkun korkeamman tason ymmärryksen ja ajattelukyvyn. Onko tollainen käytös oikeasti se, mitä ymmärtävä ja hyväksyvä ihminen tekee. Jos on, niin en mä todella edes halua päästä sinne asti. Ikinä.

Miksen mä uskonut itseäni, kun jo elokuun alkupuolella kirjoitin päiväkirjaan, että mä en halua tätä?

"Musta on tullut kyyninen ja epäileväinen. Niin optimisti kuin perusluonteeltani olenkin, niin ... elämä opettaa. Ainut, johon voi uskoa ja luottaa, on oma itse. Ja sekin on ihan helvetin vaikeaa. 

Kaipaan kosketusta tai vaikka kauniita sanoja. Jotain merkkiä siitä, etten ole kamala. Vahva veikkaus, etten moista merkkiä ole hetkeen saamassa. Josko lähtis siis kauppaan. Tai sit ei. Ei oikeastaan vois paskaakaan kiinnostaa. Kuka tahtois ampua mut?

Ei tässä vaiheessa vielä kuuluis olla tällaista. Mitä vittua mä teen?"

Mä kirjoitin tuon, lattialla istuen, muistan sen vieläkin. Mies istui mun tietokoneella, eikä sitä kiinnostanut tippaakaan mitä mä teen, ei se että mulla oli kyyneleet silmissä. Eikä se, että menin parvekkeelle myöhemmin napit korvissa huudattamaan musiikkia, joka sai mut pois tästä maailmasta edes hetkeksi.

Mä en tiedä, miten kukaan pystyy valehtelemaan itselleen niin sujuvasti, niin täydellisesti. Uskomaan, että se, mihin on itse päätynyt, on jotain niin hienoa, että eteenpäin ei voi päästä. Jotain minkä tulisi olla kaikkien tavoittelun kohde. Se, että uskoo ymmärtävänsä, on todellisuutta, ja vaikka toinen kuinka yrittäisi korjata ja selittää että tarkoittaa jotain muuta, se toinen ei todellisuudessa vain itse tajua. Kuinka paljon tuollaisen illuusion rakentaminen vaatii? Ja kuinka suuri oikeasti onkaan se uhka silloin, kun joku raaputtaa sen illuusion reunoja? Voiko ihminen kestää sen, että joku toinen hajottaa oman maailmankuvan pirstaleiksi? Musta tuli tuen ja rakastajattaren sijaan uhka, riski. Mä olin matkalla hajottamaan jotain - en tarkoituksella enkä ilkeyttäni, vaan oman itseni hyvinvoinnin takia pakotettuna - mikä oli sen ihmisen vahvin tukipilari. Totta kai mut piti silloin saada pois kuvioista.

Ihminen on itse itsensä suurin vihollinen. Mielen voima on pelottavan vahva, myös sinne valheelliseen suuntaan,

Pyörät pyörivät

Ihan kuin oikeasti olisi aikaa kirjoittaa. Tasan tunnin päästä pitäisi olla luennolla, ja mä hillun hiukset märkinä aamutakissa kotona, koirat ruokkimatta ja lenkittämättä ja tarvittavat tavarat kuka ties missä. Noh, ei sitä ennenkään olla viivästyksiin kuoltu. Tässä tosin kirjoittamista hidastaa sekin, etten mä tiedä mitä sanoa. On vaan tunne, joka kuristaa mua kasaan, ja josta haluaisin päästä eroon.

Nukuin pitkästä aikaa taas kunnon yöunet. Menin nukkumaan jo ennen kymmentä, heräsin seitsemän jälkeen. Taivaallista. Jotenkin sitä kuvittelisi, että loistavien unien jälkeen herätessä aamu näyttäisi miellyttävältä ja tuleva päivä mukavalta... Ei todella tällä kertaa. Mua ahdistaa ja surettaa, inhottaa ajatuskin siitä, että pitäisi astua tuonne ulkoilmaan. Tekisi mieli käpertyä sänkyyn nukkumaan ja jäädä siihen. Olisin varmaan tehnytkin niin, ellei tuota pienempää hurttaa olisi pitänyt kuskata pihalle heti kohta sen jälkeen kun herätyskello piippasi. Mokomatkin karvakasat, pitävät mut kiinni arkisessa puurtamisessa, kun ei voi jättää nousemattakaan.

Vanha kaveri tulee tänään illalla tänne, punkkaa pari yötä. Hassua sinällään, että mä itse olen täällä mitä ilmeisimmin vain toisen yön niistä. Noh, keritäänpähän nähdä, ja hän pääsee hoitamaan asiansa täällä päin.

Itku. Mua epäilyttää, kaikki, koko elämä. Oon itsekin itselleni vieras ihminen, joku joka pakon sanelemana syö, nukkuu, tekee töitä ja opiskelee. Tyhjä. Hetkellisesti aina silloin tällöin ehtii pysähtymään, ja silloinkin on vaan raskas ja jotenkin turta olo. Niin kuin nyt, kun aika ei oikeasti antaisi periksi vaan istumiselle, mutta pää ei enää niin kovin jaksa välittää. En kyllä tiedä, miksi sen pitäisikään. Mä ja mun hyvinvointi on varmasti tärkeämpää kuin yksikään luento, jolta kenties myöhästyy. Vaikka luento olisikin hirmuisan mielenkiintoinen.

Miksi maailma oikeasti on päätynyt tällaiseksi? Katsoo ympärille, mitä meiltä oikeasti puuttuu? Tässä maassa asiat oikeasti on hyvin, on ruokaa, on kattoja pään päälle, puhdasta vettä ja rauhaa. Silti oletetaan ja odotetaan, että jokainen puurtaa elämänsä oravanpyörässä, tekee osansa yhteiskunnan parantamiseksi. Jos tähän ei pysty, on jotenkin huono ihminen, eikä todella ansaitse elää täällä, muiden varoilla. Kertoohan tästä nyt vaikka kuinka kauan tapetilla ollut sossupummi-keskustelukin. Ei tämä valtio kaadu siihen, että joku joskus päättää vaikka tarkoituksellisestikin jättäytyä tukien varaan elämään, se jos mikä on varmaa. Varsinkin kun miettii, että töitä ei ihan oikeasti edes ole kaikille. Pitäisikö sitä näiden tukien varassa elävien sitten ihan vaan periaatteesta vaikka mennä kaivamaan kuoppia ja sen jälkeen sitten täyttämään niitä? Ihan vain, koska onhan se nyt helvetin väärin, että joku vaan ON.

Jumalauta, mun mielestä ihan oikeasti jokaisen pitäisi joskus kyetä vain olemaan. Pystähtymään, katsomaan ympärille ja miettimään kuka oikeasti on. Mitä oikeasti haluaa. Suorittaminen, tehokkuus, jatkuva työnteko, ei ne ole muita kuin oman itsen vihollisia, asioita jotka pakottavat sysäämään omat tarpeet syrjään, jotta voi toimia kuten yhteiskunnan moraaliutopiassa säännellään. Ja pitäähän se ihmiset kiireisinä, poissa ajattelemasta yhtään enempää sitä, mikä järki tässä kaikessa todellisuudessa on. Tai oikeastaan, kuinka vähän järkeä on heittää elämänsä hukkaan näin.

Ei tällanen vaan käy, ei niin mitenkään. Hulluutta.

Ja nyt mulla on jo kiire. Yllättävää. Siis oikeasti, milloin elämä lakkaa olemaan juoksemista saavuttamattoman perässä? Tuskin tippaakaan ennen sitä hetkeä, kun vain pysähtyy ja lopettaa sen, yksinkertaisesti.

Pimeys.

Oon aina kiinnittänyt huomiota merkityksettömiin pikkuseikkoihin. Muuttuneisiin pieniin asioihin, tavallisesta poikkeavaan. Huomioin parkkipaikan autot lähtiessä ja takaisin tullessa tiedän heti, jos joku auto onkin vaihtanut paikkaa. Huomaan jos joku luennolla istuukin eri paikassa kuin yleensä, tai jos kaverin kotona joku sisustuksellinen yksityiskohta onkin muuttunut. Se on aina kuulunut muhun, pientenkin asioiden huomioiminen.

Äsken istuin työpaikan ruokalassa ja tuijotin tuolin päällistä. Viimeksi pari päivää sitten söin siellä kaverin kanssa, se oli siellä ensimmäistä kertaa ja nauroi tuolien näteille, ei-lainkaan-ruokalamaisille päällikankaille. Mäkin nauroin, sanoin niiden olevan sievät. Tänään tuijotin niitä samoja kankaita ja mietin, että ne on jossain vaiheessa muuttuneet. Enkä mä ole huomannut. Ne on aiemmin olleet tylsän sinertävän harmaat, oon siitä melkein varma, nyt ne olivat sievät, ruudulliset ja värikkäät.

Siinä samalla tuli mietittyä, mitä hittoa mä taas elämälläni teen. Jokasyksyinen, täysin sama ahdistus. Yritän suorittaa helvetillisellä teholla opintoja, töitä, ihmissuhteita, treenejä, elämää. Yhdeltä luennolta seuraavalle, sieltä töihin, sieltä kotiin ja lenkille, sitten treeneihin. Illalla kotiin ja miettimään, kuinka vieressä odottelisi kirjapino, johon pitäisi kajota. Loppuilta meneekin facebookissa tai turhia blogeja lueskellessa, uutisia selaillessa ja viihdemaailman juoruille säälinsekaisella huvituksella hymistessä. Kirjapino ei hupene, eikä tentit vähene. Stressi sen sijaan lisääntyy ihan mukavalla tahdilla. Joinakin päivinä tai öinä - kuten nyt viimeiset kaksi vuorokautta - koiranomistajan arki näyttää parhaat puolensa, ja ripulipaskaa siivotessa ja parin tunnin välein ulkona juostessa ihmetyttää, miksi ihmeessä on koskaan moiseen lähtenytkään. Huono omatuntokin seuraa jatkuvasti mukana, kun ahdistus ja stressi purkautuvat silloin, kun sitä vähiten tahtoisi; seurassa, jossa ei ikinä haluaisi näyttäytyä sellaisena.

Oon mä tästä aina ennenkin selvinnyt, pimeyden tuomasta väsymyksestä, opiskeluvuoden ensimmäisestä tenttisumasta ja kiireestä, rahahuolista ja ahdistuksesta. Mä oon vaan aivan jumalattoman kyllästynyt tähän. Ulkona tihuttaa jotain epämääräistä veden ja usvan välimuotoa, tuulee, ja usva vie viimeisenkin värikkyyden. Mua surettaa kaikki, koko elämä. Milloin on aikaa elää ja nauttia, jos aina pitäisi vain olla saatanan tehokas ja tuottava jäsen yhteiskunnalle, jota ei loppujen lopuksi kiinnosta paskaakaan mun työpanos tai -panoksettomuus?

Vielä pari päivää, ja pääsen hetkeksi lomalle tästä. Viikonlopuksi. Koirat menevät ainakin päiväksi äidille hoitoon ja mä miehen luo. Haluaisin vaan olla, ihan vaikka vaan hiljaa ja lähellä, sulkeutua pois kaikesta muusta maailmasta. Onnistuisikohan se? Hetkellinen unohtaminen, pelkkä toisen ihmisen tuoksu ja läheisyys maailmana?

Että voikin väsyttää.