Arki

Tällainen arkeen palaaminen on aina jotenkin kurjaa - varsinkin siinä kohdin, kun kiireisimmät hommat on töissä saatu pois alta, ja aika kuluu siis lähinnä päivystämiseen ja tehtyjen asioiden hienosäätöön. Viime viikonloppu ei ollenkaan helpottanut tätä töihin palaamista, kun aika kului kuin siivillä miehen kanssa erilaisissa riennoissa - pääsinpä pitkästä aikaa taas laulamaan karaokeen, ja ensimmäistä kertaa ikinä räp-biisin naisvokalistiosuutta. Eminemin Stan tuli siis kaverin synttäreiden omatoimijatkoilla lauleskeltua.

Tuossa aiemmin, kun tulin syömästä takaisin tänne työpisteelle, seisoskelin hetken junaradan yli menevällä sillalla ja tuijottelin raiteita pitkin kaukaisuuteen. Jostain syystä moiset maisemat aina viehättää mua - asemat, lentokentät, raiteet. Tie pois, yleensä vielä kohtalaisen nopeasti. Egotripin Matkustaja onkin biisi, jonka useampi kaveri yhdistää muhun hirveän vahvasti, ja soittipa joku sen yläasteaikoina kunniakseni aamunavauksessakin.

Siinä seistessä jäin miettimään, kuinka harvoista asioista elämässä voi oikeasti olla varma. Itsestä, muista ihmisistä, tapahtumista... Ei vaan voi olla varma. Jotenkin onnistuin saamaan itselleni hyvän mielen, kun tajusin, että elämä on oikeasti ihan silkkaa sattumaa, ja sellaisena se jatkuukin. Samalla kieltämättä kaiherteli mielessä epäilys, että kenties sattuma ei ikuisesti tule olemaan mun puolella. Nyt vain kaikki on mennyt sen verran hyvin, että mä en kauheasti onnellisempi voisi olla.

Eilen pääsin pitkästä aikaa ohjattuihin treeneihin Kiusan kanssa treenailemaan agilityä, ja hitto että oli kivaa! Rata oli ihan jumalattoman vaikea, eikä me siitä oltaisi kisoissa mitenkään selvitty, mutta olipahan ainakin hyvää treeniä. Pohjustukseksi reenailtiin vielä tokoa varten kaikkea, ja joo'o, lahjattomat ne treenaa. Oltiin ihan superhyviä! Ihan harmitti, kun ei ollut ketään ottamassa videolle meidän treenejä, olisi ollut kiva nähdä menikö kaikki oikeasti niin loistavasti kuin ajattelin.

Tuon vastapainona sitten jälki ei sujukaan mitenkään. Hurtta ryysää ja rykää ja unohtaa käyttää nenäänsä, tuloksena jäljen katoaminen ja vielä pahempi rykääminen tyyliin "kyllä se nyt JOSSAIN täällä on, varmasti". Noh, tänään toivottavasti päästään tekemään jonkinlainen jälki, johon nameja vaan sitten sen verran reilusti, että jäljellä yksinkertaisesti on kannattavaa pysyä. Ja pieni Vinhakin voisi sitten vähän taas reenailla. :)

"Yöllä linja-autossa yksi väsynyt matkustaja..."