Unta takana reilusti alle 4 tuntia, sitä ennen takana puolen päivän riita. Vähän meinaa päässä jo tökkiä. Palataan siihen vähän myöhemmin ja katsotaan ensin mitä kaikkea mun elämässä on ehtinyt tapahtua taas.
Oon seilannut aika ahkerasti Turku-Helsinki-väliä, järjestänyt töitä ja opiskeluja niin että pystyn olemaan aika tasaisesti molemmissa paikoissa. Treenannut koirien kanssa, käynyt ratsastamassa ja kouluttamassa 4-vuotiasta tammaa ja yrittänyt parhaani mukaan välillä päästä viskomaan kiekkoja frisbeegolfin merkeissä. Nähnyt kavereita, viettänyt sosiaalista elämää ja kärsinyt tämän kesän toisen kunnon darran. Tosin syksyn puolelle se taisi kyllä jo mennä. Noh, tulipa syksyn kiintiö täytettyä sitten tarpeeksi ajoissa.
Kiusan kanssa käytiin luonnetestissä, ja tulipa nyt virallisestikin todistettua, että hieno koira se on. Pisteitä kokonaisuudessaan 184, tässä osa-alueittain:
Toimintakyky +1 Kohtuullinen
Terävyys +3 Kohtuullinen ilman jäljellejäävää hyökkäyshalua
Puolustushalu +3 Kohtuullinen, hillitty
Taisteluhalu +3 Suuri
Hermorakenne +1 Hieman rauhaton
Temperamentti +3 Vilkas
Kovuus +1 Hieman pehmeä
Luoksepäästävyys +3 Hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin
Laukauspelottomuus +++ Laukausvarma.
On se hieno!
Vinhan kanssa aloitettiin pentuaksailu, yritetään nyt mennä kentälle opettelemaan että mun kanssa puuhaaminen on kauhean kivaa. Varsinkin hirviöillessään välistä saa ojentaa kakaraa sen verran reippaasti, että tulee vähän sellainen olo, että vastapainona olisi ihan kiva tehdä sen kanssa jotain, joka jotenkin päin jopa syventäisi suhdetta siihen. Hyvältä vaikuttaa näin alkuunsa! Ja kotielämäkin on alkanut sujua aika kivuttomasti jo pikkuhiljaa. Siitä tulee vielä vallan pätevä kaveri. <3
Hevostouhut sujuvat nekin mukavasti, pikkutamman kanssa pääsee aika paljonkin puuhailemaan! Ja se kehittyy ihan mieletöntä vauhtia. Helpottaa kyllä mielettömästi, kun perusluonteeltaan se vain tahtoo tehdä hyvin. :) Vaikka vähän blondina ei aina ihan hiffaakaan mikä on pointtina, ja kehittelee hieman varsamaisia ratkaisuja asioihin. Ehkä niin pikkuiselta vielä moinen sallitaan!
Tällä viikolla ilmeisesti kaverille muuttaa toinenkin hevonen - tai no, poni - josta tulee osaprojekti sitten myös mulle. Siitä olisi tarkoitus koulia kenttäratsastukseen jollekin junnulle peli ennen kuin myy sen, ja mut sitten pestattiin tähän estepuolelle ratsastajaksi. Ihan loistavaa, ootan innolla. :)
Mutta nyt päästään tuohon alun aiheeseen. Eilen illalla, tai ehkä yöllä ennemmin, otettiin miehen kanssa yhteen ensimmäistä kertaa oikeasti kunnolla. Tiivistäen voisi sanoa, että mulla oli kurja olo tiettyjen sanottujen asioiden takia, ja kerroin siitä. Siitä lähti aivan jumalaton riita, jonka kohteena ei enää ollut missään määrin sanomiset tai sanomattomuudet, vaan minä ja mun suhtautuminen asioihin. Se, kuinka mun intuiivisuus on lähtökohtaisesti paha asia, kuinka mun tunne-elämä on valheellista, kuinka mä en katsele objektiivisesti asioita, käyttäydyn kunniattomasti kun vetoan siihen että jokin tuntuu pahalta ja kuinka negatiiviset tunnereaktiot eivät kuulu täydelliseen parisuhteeseen. Mun silmät taitaa vieläkin olla turvoksissa kaikesta siitä itkemisestä (ja toki väsymyksestä). Lähes 8 tunnin riitelyn tuloksena mä en saanut yhtä ainutta asiaa selvitettyä toiselle, ja sain sen sijaan kuulla nöyryytyksiä ja alentavia kommentteja mun tavoista toimia, ajatella ja kokea asioita. Joskus kolmen ja neljän välillä, lähempänä neljää, en vaan enää jaksanut jatkaa pääni hakkaamista seinään. Jos mun mielipiteitä tai ajatuksia tai tuntemuksia ei kuunnella ja oteta vakavasti, minkä mä sille enää mahdan? Saa nähdä mitä tapahtuu tänään kun päästään taas samaan tilaan. Musta tuntuu sen verran pahalta, että pakko tähän joku järki on saada.
Ja joo, ainahan sitä itsessäkin on parantamisen varaa, ja tuostakin aiheesta olisi ehkä voinut puhua ilman riitaa. Mutta oikeasti, jos mun toisen sanomisista johtuva paha olo käännetään mun omaksi syyksi sillä perusteella, että "no sä tunnet väärin", niin mitä siihen voi vastata? "Aha, niin kai sitten." En mä vaan pysty, enkä halua. Mun tunteet eivät ole asioita, joista mä haluan eroon, eivät asioita joita mä en kuuntele. Vaikka ulkopuoliset eivät kykene konkreettisesti tarttumaan niihin, se ei tee niistä vähemmän tosia eikä vähemmän arvokkaita. Minä ja mun tunne-elämä ovat lähtökohtaisesti ja hyvin pitkälti kiinni toisissaan, ja jos tunne-elämä on jonkun mielestä asia, joka ei vain sovi... En sovi sitten minäkään.
Jos mulle olisi missään määrin sanottu, että "ei mun ollut tarkotus loukata" ja selitetty sitten, minkä takia mun käsitys siitä loukkaavuudesta ei ole oikein, ja mitä sen sijaan on tarkoitettu, asia olisi eri, ja olisin ehkä kyennyt keskustelemaan. Mutta jos ensimmäisenä puolustuksena hyökätään (kuvainnollisesti) puukon kanssa sohimaan ja kertomaan mulle mun ajatusmaailman virheellisyydestä ja valheellisuudesta, niin kovin vaikea on itsekään enää pysyä asiallisena ja tyynenä. "Mä tiedän olevani oikeassa, enkä aio muuttaa käytöstäni mihinkään." Mä olen ymmärtänyt, että suhteessa on tarkoituksena pyrkiä onnellisuuteen. Ei opettamaan toiselle sitä, mikä tapa ajatella on oikea ja mikä väärä, ja vähätellä toisen tuntemuksia vetoamalla "objektiiviseen oikeaan".
Huh, pitäisi tänään vielä ajaa Turkuun. Taitaa olla energiajuomien suurkulutuksen päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti