Oon aina kiinnittänyt huomiota merkityksettömiin pikkuseikkoihin. Muuttuneisiin pieniin asioihin, tavallisesta poikkeavaan. Huomioin parkkipaikan autot lähtiessä ja takaisin tullessa tiedän heti, jos joku auto onkin vaihtanut paikkaa. Huomaan jos joku luennolla istuukin eri paikassa kuin yleensä, tai jos kaverin kotona joku sisustuksellinen yksityiskohta onkin muuttunut. Se on aina kuulunut muhun, pientenkin asioiden huomioiminen.
Äsken istuin työpaikan ruokalassa ja tuijotin tuolin päällistä. Viimeksi pari päivää sitten söin siellä kaverin kanssa, se oli siellä ensimmäistä kertaa ja nauroi tuolien näteille, ei-lainkaan-ruokalamaisille päällikankaille. Mäkin nauroin, sanoin niiden olevan sievät. Tänään tuijotin niitä samoja kankaita ja mietin, että ne on jossain vaiheessa muuttuneet. Enkä mä ole huomannut. Ne on aiemmin olleet tylsän sinertävän harmaat, oon siitä melkein varma, nyt ne olivat sievät, ruudulliset ja värikkäät.
Siinä samalla tuli mietittyä, mitä hittoa mä taas elämälläni teen. Jokasyksyinen, täysin sama ahdistus. Yritän suorittaa helvetillisellä teholla opintoja, töitä, ihmissuhteita, treenejä, elämää. Yhdeltä luennolta seuraavalle, sieltä töihin, sieltä kotiin ja lenkille, sitten treeneihin. Illalla kotiin ja miettimään, kuinka vieressä odottelisi kirjapino, johon pitäisi kajota. Loppuilta meneekin facebookissa tai turhia blogeja lueskellessa, uutisia selaillessa ja viihdemaailman juoruille säälinsekaisella huvituksella hymistessä. Kirjapino ei hupene, eikä tentit vähene. Stressi sen sijaan lisääntyy ihan mukavalla tahdilla. Joinakin päivinä tai öinä - kuten nyt viimeiset kaksi vuorokautta - koiranomistajan arki näyttää parhaat puolensa, ja ripulipaskaa siivotessa ja parin tunnin välein ulkona juostessa ihmetyttää, miksi ihmeessä on koskaan moiseen lähtenytkään. Huono omatuntokin seuraa jatkuvasti mukana, kun ahdistus ja stressi purkautuvat silloin, kun sitä vähiten tahtoisi; seurassa, jossa ei ikinä haluaisi näyttäytyä sellaisena.
Oon mä tästä aina ennenkin selvinnyt, pimeyden tuomasta väsymyksestä, opiskeluvuoden ensimmäisestä tenttisumasta ja kiireestä, rahahuolista ja ahdistuksesta. Mä oon vaan aivan jumalattoman kyllästynyt tähän. Ulkona tihuttaa jotain epämääräistä veden ja usvan välimuotoa, tuulee, ja usva vie viimeisenkin värikkyyden. Mua surettaa kaikki, koko elämä. Milloin on aikaa elää ja nauttia, jos aina pitäisi vain olla saatanan tehokas ja tuottava jäsen yhteiskunnalle, jota ei loppujen lopuksi kiinnosta paskaakaan mun työpanos tai -panoksettomuus?
Vielä pari päivää, ja pääsen hetkeksi lomalle tästä. Viikonlopuksi. Koirat menevät ainakin päiväksi äidille hoitoon ja mä miehen luo. Haluaisin vaan olla, ihan vaikka vaan hiljaa ja lähellä, sulkeutua pois kaikesta muusta maailmasta. Onnistuisikohan se? Hetkellinen unohtaminen, pelkkä toisen ihmisen tuoksu ja läheisyys maailmana?
Että voikin väsyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti