Palapeli

Toivoton fiilis.

Vähän ajan sisällä tullut vastaan hirvittävä määrä paskaa - ei niinkään omalle kohdalle, mutta ihan jatkuvalla syötöllä kaveripiirissä tuntuu hommat kusevan. Epäoikeudenmukaisuutta epäoikeudenmukaisuuden perään. Maailmantuskaa parhaimmillaan. Missä on se mun utopiavaltio, jossa kaikki tapahtuu oikein eikä kenenkään tarvitse kärsiä?

Jotenkin hassua. Mä oon aina nähnyt kaikessa hyvää. Nyt tuntuu, että oikeasti yritetään saada mut uskomaan, ettei kaikessa vaan ole moista. Ja mä oikeasti haluaisin tehdä asialle jotain. En vaan yhtään tiedä mitä.

Oon nyt katsellut tässä eilisen ja tän päivän mahdollisuuksia lähteä vaihtoon. Houkuttelisi aivan hillittömästi Asia Exchangen kautta kaukomaille lähtö, ja ainakin tällä hetkellä se vielä vaikuttaisi ihan mahdolliselta. Lukukaudeksi. Koirien suhteen on vielä hivenen mietittävää, mukaan kun ei niitä niin kauas voi ottaa, mutta vielä toistaiseksi oon ihan positiivisella mielellä ja uskoisin senkin homman järjestyvän. Viikonloppuna selviää enempi.

Jatkan myöhemmin, nyt on tulossa ihmeinen kylään - katsotaan saako myöhemmin enää samasta fiiliksesta ja samoista ajatuksista kiinni, vai vaihtuuko koko tekstin sävy kesken kaiken. :)


Töissä nyt. Seuraava päivä. Ja kyllä, ihan eri fiiliksissä.

Töissä istuessa ehtii miettiä aivan liikaa. Mä rakastan lähtemistä, ihan minne vain oikeastaan. Pitkälle, kauas, uuteen asiaan. Mutta mä inhoan asioiden loppumista. Sitä, kun katsoo taakseen ja tietää, että se on viimeinen kerta kun näkee sen maiseman, ihmisen, paikan. Tietää, ettei enää voi palata takaisin.

Noi kaksi asiaa on mussa jatkuvassa ristiriidassa, ehkä jonkinlainen tasapainoa hakeva heiluri. Haluaa lähteä katsomaan mitä löytyy jostain kaukaisuudesta, mutta huomaakin sitten, että lähteminen pakottaa siihen hetkeen, josta ei pidä: viimeiseen vilkaisuun, hyvästeihin. Olin vaihdossa Englannissa lukioaikoina, ja muistan sen innon sinne lähtiessä. Yhtä vahvasti muistan surun palatessa, shokin suomen kielen rumuudesta ja ihmisten töykeydestä. Kylmän ilman, pimeyden. Mulla kulttuurishokki tuli vasta takaisin tullessa. Kai se johtuu siitä, että kun lähtee Suomesta, tietää että aina voi palata takaisin. Kun jättää taakseen jotain, minkä on alunperinkin mieltänyt väliaikaseksi... Se viiltää syvemmältä.

Mua saattaa hieman hirvittää ajatus vaihtoon lähtemisestä uudestaan nyt vanhempana, vaikka mikään sen suhteen ei edes vielä ole missään määrin varmaa. Vasta spekulointia, mahdollisuuksia. Yritän sanoa itselleni, että sen viimeisen vilkaisunhan pitäisi olla täynnä kiitollisuutta ja onnea siitä, että on saanut nähdä ja kokea sen kaiken - ei surua tai ikävyyttä! Toki haikeus liittyy aina menneeseen, kauniiseen aikaan, mutta eikö siitäkin pitäisi olla vain kiitollinen?


Luetutin ystävälle eilen yhden mun tekstin - pitkästä aikaa niin, että mulle oikeasti merkitsikin jotain se, mitä tyyppi siitä sanoo. Tuli hyvä mieli, ja ehkä jopa motivaatiota jatkaa. Hassua, kuinka paljon kannustavat ja innostavat kommentit vaikuttavat.

Mä kaipaan jotain. Mitä vain. Mulla on suunnitelmia ja ideoita kesäksi, kaikkia hienoja tempauksia mielessä. Tämä hetki tuntuu kuitenkin jotenkin ihan hirvittävän tyhjältä. Ei haluaisi mennä ulos, mutta sisällä seinät kaatuvat päälle. Tekisi mieli ehkä taiteilla, kirjoittaa, piirtää, maalata, mutta inspiraatiota ei erityisemmin ole.

Kai sitä voisi kohta lähteä kotiin. On siellä ainakin tiskattavaa, kai. Hassu ajatus.