Usvaa.

Kello tulee puoli seitsemän, ja mulla on sellainen olo, että tää päivä vois jo loppua. Jotenkin hillittömän tyhjää taas kaikki.

Mä oon viimeaikoina miettinyt, pohtinut, yrittänyt jotenkin päästä käsiksi itseeni. Apuakin oon siihen saanut, jonkin verran ainakin. Välillä tosin mietin, onko se apu ohjannut mua lähemmäs itseäni vai kauemmas kaikesta.

Huh. Mä katson täällä kämpässä ympärille ja yritän miettiä, mikä on oikeasti jotain mulle oleellista. Mistä mä nautin, mitä mä haluan tehdä. Tuntuu, ettei tää koti taaskaan ole koti, vaan lähinnä paikka, jossa välttämättömyyden pakosta viettää aikaa silloin, kun muita vaihtoehtoja ei hirveästi ole tarjolla. Toisaalta... missä mä viihtyisin paremmikaan?

Suunnittelin opinnot keväälle, ja jos kaikki menee hyvin, on oikiksen pakolliset kurssit sitten käyty, suullista ruotsia lukuunottamatta. Se tarkoittaisi, että voisin sitten pitää vaikka sen välivuoden. Tai mitä ikinä sitten keksinkään haluavani. Olisi konkreettisesti saavutettuna jotain, ja voisi ainakin hetken keskittyä sitten miettimään, mitä oikeasti tahtoo elämältä - ja mitä tarvitsee sen toteuttamiseksi.

Tänään lueskelin sitten kuukauden päästä olevaan tenttiin. Finanssioikeutta. Ensimmäiset 50 sivua kahlattu läpi, ja heti ahdistaa. Sellainen 1000 sivua jäljellä kahlattavana. Vielä eilen mulla oli oikeasti hyvä fiilis opiskelustakin, nyt en voi oikein sanoa taas samaa. Voi huokaus sentään. Miten voi ihminen olla päätynyt näin hukkaan? Mut kyllä mä noi tentit räävin kasaan, vaikka sitten sisulla jos ei muuten. Keväälle ei onneksi pahemmin muuta ole suunniteltuna. Enkä aio suunnitellakaan.

Oli puhetta, että näkisin eilen tai viimeistään tänään yhtä ihmistä. Ei me mitään sovittu, mutta mietittiin, että olisi kiva nähdä "viimeistään silloin". Sekin vähän masentaa, ettei siitä ole kuulunut mitään, vaikka aamummalla kyselin, miltä sen tää päivä näyttää. Sen tänhetkisen unirytmin tietäen on ihan vallan mahdollista, että siitä kuuluu yhtään mitään vasta jokusen tovin kuluttua, mikä sen puolesta on vähän tylsää, että mä oon sitten jo ihan iltakoomassa. Plääh, kurjuus.

Jotenkin tuntuu hölmöltä kirjoittaa tätä. Kaikki sanat on teennäisiä, enkä saa ilmaistuksi itseäni ollenkaan. Mä melkeen pystyn tuntemaan, kuinka oon taas onnistunut vetämään verhon itseni eteen, jotta kirjoittaisin vain sellaista tekstiä, joka piilottaa mun elämästä tarpeeksi. Tai ehkä lähinnä tunteista ja ajatuksista. Taitaa oikeasti olla niin, että ihminen luo itse ne kaikkein vahvimmat kalterit ympärilleen. Helvetti sentään. Jos tää pätisi vain kirjoittamiseen, ei se ehkä olisi niin kamalan paha - mutta kun kirjoittaminen on yleensä mulle aikalailla ainut keino, jolla pystyn ilmaisemaan asioita. Muilla keinoin se on vielä mahdottomampaa (hah mikä termi).

Mut kyl tää taas tästä. Kaikki. Jossain kohden.