Viikonloppu takana. Harvinaisen viikonloppumainen sellainen. Tuli oltua kaverin tupareissa ja sen jälkene tanssilattialla tuntikaupalla - jalat jaksoi liikkua kolmeen yöllä, ja sen jälkeen siirtyi vielä koirien ulkoilutusreissun kautta kaverin kämpille jatkoille. Nukkumaan pääsi seitsemän jälkeen aamulla, ja totta kai oma-alotteinen herätys siitä huolimatta heti kympin jälkeen. Alkoi kyllä jossain vaiheessa sunnuntai-iltaa hivenen silmiä painaa. Mutta mä tanssin niin paljon kuin jaksoin, nautin hillittömästi ihmisistä ympärillä ja vietin ihan loistavan yön. Enkä taas tarvinnut minkään sortin huumaavia aineita pitääkseni loistavan fiiliksen yllä. :)
Mutta paras asia oli kyllä ihan ehdottomasti ihmiset. Oon vähitellen päätynyt enemmän ja enemmän tuohon samaan porukkaan, joka kiertelee Turun seudun (ja no, aina silloin tällöin myös pk-seudun) psyke-bileitä. Hippejä, lääkäreitä, yliopisto-opiskelijoita esmes kulttuurientutkimuksen alalta ja kestävästä kehityksestä - hirveän laajalta skaalalta ihmisiä, ja jotenkin kuitenkin se porukka sulautuu aivan saumattomasti yhteen. Mä olen ihan täysin ulkopuolinen vielä, hyvä jos muutaman muistan nimeltä, mutta aina mut otetaan tosi lämpimästi vastaan. Hirmuisan mukavaa.
Noita ihmisiä katsoessa on kyllä auennut entistä selvemmin, että oikeasti, elämässä on hillittömästi vaihtoehtoja. Kun kuunteli erään tytön selittävän Nepalin matkastaan ja dokkarin käsikirjoittamiseen, ohjaamiseen ja lopulliseen leikkaamiseen liittyvästä lopputyöstään, homma jotenkin vaan naksahti mun päässä. Aluksi äärimmäisen negatiiviseen suuntaan: joku oikeasti voi väsätä opiskelunsa nimissä ja uraansa vauhdittaaksen dokumentin nepalilaisen huumevieroituskeskuksen arjesta, samalla kun mä pänttään jotain fucking veropykälöitä ilman pienintäkään intoa koskaan tehdä mitään suoraan niihin liittyvää työkseni. Mutta aamuöiset keskustelut ihmisten kanssa saivat mun ajatukset paremmille urille: mulla on mahdollisuus vaikka tuohon samaan, jos vain haluan. Aikaa on, mä pystyn opiskelemaan vaikka mitä tähän päälle jos vaan haluan. Ja mikä tärkeintä - mun ei tosiaan tarvitse tietää NYT mitä mä tahdon elämässäni tehdä. Hoidan pohdiskellessa notaarin paperit käteen ja sen jälkeen lähden oikeasti selvittämään, mikä vois olla sellaista, mikä antaa mulle elämässä jotain, mistä mä nautin. Vaihtoehtoja on ihan loputtomasti.
Oon kai pikkuhiljaa sisäistämässä, että se, mitä mä opiskelen tai teen työkseni ei ehkä kuitenkaan ole elämässä mitenkään hirveän tärkeää. Ihminen pärjää aika vähällä mitä tulee esimerkiksi rahaan (tuli huomattua, kun kuukauden verran oli ilman palkkatuloja), mikä tarkoittaa, että siitä ei oikeasti ole niin riippuvainen, etteikö voisi aina valita toisinkin. Omasta elämästä ei ole pakko myydä kauhean suurta osaa sellaisiin hommiin, mistä ei nauti. Tärkeämpää ja kiinnostavampaa on se, kuinka tyytyväinen on kaikkeen muuhun elämässään - ystäviin, kaikkiin vapaa-ajan tekemisiin, kotiin ja ympäristöön.
Elämän arvaamattomuus ja säännöttömyys on oikeastaan aika mukavaa, vaikka siihen liittyy aina myös niitä vaikeita asioita. Toisaalta se nimenomaisesti kai pakottaa nauttimaan ihanista ja kauniista hetkistä - mitä muuta vaalittavaa meillä oikeasti on?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti