Yksinäisyys

Unilääkkeen kanssa sai nukuttua kuuteen. Noh, on se kuitenkin jo joku 7 tuntia tässä kohden, ihan hyvä saavutus. Edellisyönä en nukkunut hetkeäkään, ja eilen päivällä vajaan tunnin.

Mua oksettaa. Fyysisesti aivan järkyttävä olo. Mä mietin, mikä saa ihmiset uskomaan, että niiden oma ajatusmaailma, illuusio maailmasta, on todellinen. Aito. Ainut oikea. Kaikki, mikä ei siihen samaan jostain syystä päädy on väärää ja vierasta, vaarallista, uhka omalle itselle.

Rentouttava viikonloppu ei ollutkaan rentouttava. Koirat olivat vanhemmilla, mä miehellä. Näin mukavia ihmisiä, nain paljon, nauroin ja oli hauskaa. Päätin, että edellisen riidan jälkeinen varominen riittää, että mun on pakko saada puhua ja kertoa miltä tuntuu. Kaikki oli aivan mielettömän ihanaa, kunnes. Niin, kunnes. Miksi aina tulee joku tuollainen?

Matkalla miehen kotiin lauantaina, lievässä humalassa, iloisella mielellä, mä erehdyin sanomaan jotain miehen sanomisten väliin. Mä en rehellisesti sanoen edes muista, mitä se oli. Optimismiin se liittyi. Ei mitään tärkeää, ei mitään millä olisi ollut kenellekään oikeasti mitään väliä, vain yksittäinen kommentti, jonka olisi voinut sivuuttaa milloin vain. Tällä kertaa niin ei käynyt, vaan mies hermostui muhun ja siihen, että mä oon tarkka sanoista, haluan tietää merkityksiä ja pidän niitä tärkeänä. Se kuulemma tarkoittaa sitä, että en kuuntele ajatuksia niiden takana. Mun ajatukset on kuulemma pelkkää semantiikkaa. Mulle tuli paha olo, ihan hiton paha olo.

Se riita paisui, taas. Mun ajatusmaailmaa ja reagointitapaa vastaan hyökättiin, ja mä puolustauduin. Mun muistikuvat on oikeasti hyvin hatarat, välähdyksiä sieltä ja täältä. Mä en tunne nyt käytännössä mitään. Tyhjyys. Oon shokissa ja väsynyt, helvetin pettynyt siihen ihmiseen ja mun kykyyn arvioida muita.

Se paiskasi telkkarinsa maahan ja ilmoitti, että mulle ei jumalauta voi puhua ilman, että mua uhkaa väkivallalla. Mä en kuulemma muuten kuuntele.

Mä en tiedä, miksi mä edes yritin, vielä senkin jälkeen. Saada siihen jotain kontaktia, saada sitä edes vähän katsomaan asioita mun kannalta. Yritin saada sen miettimään, onko toi sen tapa toimia oikeasti sitä "parempaa ihmisyyttä", mistä se mulle paasaa, sitä että se on saavuttanut jonkun korkeamman tason ymmärryksen ja ajattelukyvyn. Onko tollainen käytös oikeasti se, mitä ymmärtävä ja hyväksyvä ihminen tekee. Jos on, niin en mä todella edes halua päästä sinne asti. Ikinä.

Miksen mä uskonut itseäni, kun jo elokuun alkupuolella kirjoitin päiväkirjaan, että mä en halua tätä?

"Musta on tullut kyyninen ja epäileväinen. Niin optimisti kuin perusluonteeltani olenkin, niin ... elämä opettaa. Ainut, johon voi uskoa ja luottaa, on oma itse. Ja sekin on ihan helvetin vaikeaa. 

Kaipaan kosketusta tai vaikka kauniita sanoja. Jotain merkkiä siitä, etten ole kamala. Vahva veikkaus, etten moista merkkiä ole hetkeen saamassa. Josko lähtis siis kauppaan. Tai sit ei. Ei oikeastaan vois paskaakaan kiinnostaa. Kuka tahtois ampua mut?

Ei tässä vaiheessa vielä kuuluis olla tällaista. Mitä vittua mä teen?"

Mä kirjoitin tuon, lattialla istuen, muistan sen vieläkin. Mies istui mun tietokoneella, eikä sitä kiinnostanut tippaakaan mitä mä teen, ei se että mulla oli kyyneleet silmissä. Eikä se, että menin parvekkeelle myöhemmin napit korvissa huudattamaan musiikkia, joka sai mut pois tästä maailmasta edes hetkeksi.

Mä en tiedä, miten kukaan pystyy valehtelemaan itselleen niin sujuvasti, niin täydellisesti. Uskomaan, että se, mihin on itse päätynyt, on jotain niin hienoa, että eteenpäin ei voi päästä. Jotain minkä tulisi olla kaikkien tavoittelun kohde. Se, että uskoo ymmärtävänsä, on todellisuutta, ja vaikka toinen kuinka yrittäisi korjata ja selittää että tarkoittaa jotain muuta, se toinen ei todellisuudessa vain itse tajua. Kuinka paljon tuollaisen illuusion rakentaminen vaatii? Ja kuinka suuri oikeasti onkaan se uhka silloin, kun joku raaputtaa sen illuusion reunoja? Voiko ihminen kestää sen, että joku toinen hajottaa oman maailmankuvan pirstaleiksi? Musta tuli tuen ja rakastajattaren sijaan uhka, riski. Mä olin matkalla hajottamaan jotain - en tarkoituksella enkä ilkeyttäni, vaan oman itseni hyvinvoinnin takia pakotettuna - mikä oli sen ihmisen vahvin tukipilari. Totta kai mut piti silloin saada pois kuvioista.

Ihminen on itse itsensä suurin vihollinen. Mielen voima on pelottavan vahva, myös sinne valheelliseen suuntaan,