Ihan kuin oikeasti olisi aikaa kirjoittaa. Tasan tunnin päästä pitäisi olla luennolla, ja mä hillun hiukset märkinä aamutakissa kotona, koirat ruokkimatta ja lenkittämättä ja tarvittavat tavarat kuka ties missä. Noh, ei sitä ennenkään olla viivästyksiin kuoltu. Tässä tosin kirjoittamista hidastaa sekin, etten mä tiedä mitä sanoa. On vaan tunne, joka kuristaa mua kasaan, ja josta haluaisin päästä eroon.
Nukuin pitkästä aikaa taas kunnon yöunet. Menin nukkumaan jo ennen kymmentä, heräsin seitsemän jälkeen. Taivaallista. Jotenkin sitä kuvittelisi, että loistavien unien jälkeen herätessä aamu näyttäisi miellyttävältä ja tuleva päivä mukavalta... Ei todella tällä kertaa. Mua ahdistaa ja surettaa, inhottaa ajatuskin siitä, että pitäisi astua tuonne ulkoilmaan. Tekisi mieli käpertyä sänkyyn nukkumaan ja jäädä siihen. Olisin varmaan tehnytkin niin, ellei tuota pienempää hurttaa olisi pitänyt kuskata pihalle heti kohta sen jälkeen kun herätyskello piippasi. Mokomatkin karvakasat, pitävät mut kiinni arkisessa puurtamisessa, kun ei voi jättää nousemattakaan.
Vanha kaveri tulee tänään illalla tänne, punkkaa pari yötä. Hassua sinällään, että mä itse olen täällä mitä ilmeisimmin vain toisen yön niistä. Noh, keritäänpähän nähdä, ja hän pääsee hoitamaan asiansa täällä päin.
Itku. Mua epäilyttää, kaikki, koko elämä. Oon itsekin itselleni vieras ihminen, joku joka pakon sanelemana syö, nukkuu, tekee töitä ja opiskelee. Tyhjä. Hetkellisesti aina silloin tällöin ehtii pysähtymään, ja silloinkin on vaan raskas ja jotenkin turta olo. Niin kuin nyt, kun aika ei oikeasti antaisi periksi vaan istumiselle, mutta pää ei enää niin kovin jaksa välittää. En kyllä tiedä, miksi sen pitäisikään. Mä ja mun hyvinvointi on varmasti tärkeämpää kuin yksikään luento, jolta kenties myöhästyy. Vaikka luento olisikin hirmuisan mielenkiintoinen.
Miksi maailma oikeasti on päätynyt tällaiseksi? Katsoo ympärille, mitä meiltä oikeasti puuttuu? Tässä maassa asiat oikeasti on hyvin, on ruokaa, on kattoja pään päälle, puhdasta vettä ja rauhaa. Silti oletetaan ja odotetaan, että jokainen puurtaa elämänsä oravanpyörässä, tekee osansa yhteiskunnan parantamiseksi. Jos tähän ei pysty, on jotenkin huono ihminen, eikä todella ansaitse elää täällä, muiden varoilla. Kertoohan tästä nyt vaikka kuinka kauan tapetilla ollut sossupummi-keskustelukin. Ei tämä valtio kaadu siihen, että joku joskus päättää vaikka tarkoituksellisestikin jättäytyä tukien varaan elämään, se jos mikä on varmaa. Varsinkin kun miettii, että töitä ei ihan oikeasti edes ole kaikille. Pitäisikö sitä näiden tukien varassa elävien sitten ihan vaan periaatteesta vaikka mennä kaivamaan kuoppia ja sen jälkeen sitten täyttämään niitä? Ihan vain, koska onhan se nyt helvetin väärin, että joku vaan ON.
Jumalauta, mun mielestä ihan oikeasti jokaisen pitäisi joskus kyetä vain olemaan. Pystähtymään, katsomaan ympärille ja miettimään kuka oikeasti on. Mitä oikeasti haluaa. Suorittaminen, tehokkuus, jatkuva työnteko, ei ne ole muita kuin oman itsen vihollisia, asioita jotka pakottavat sysäämään omat tarpeet syrjään, jotta voi toimia kuten yhteiskunnan moraaliutopiassa säännellään. Ja pitäähän se ihmiset kiireisinä, poissa ajattelemasta yhtään enempää sitä, mikä järki tässä kaikessa todellisuudessa on. Tai oikeastaan, kuinka vähän järkeä on heittää elämänsä hukkaan näin.
Ei tällanen vaan käy, ei niin mitenkään. Hulluutta.
Ja nyt mulla on jo kiire. Yllättävää. Siis oikeasti, milloin elämä lakkaa olemaan juoksemista saavuttamattoman perässä? Tuskin tippaakaan ennen sitä hetkeä, kun vain pysähtyy ja lopettaa sen, yksinkertaisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti