Mun ajatukset juoksi taas aamun kunniaksi aivan kuin Henry Millerin teksti. Outoja assosiaatioita, kummallisia ajatuksia ja kieroutunutta logiikkaa, jossa omalla tavallaan piilee koko jutun juoni.
Illalla mietin pitkät tovit, pitäisiköhän mun tuolle eräälle nimeltämainitsemattomalle henkilölle kirjoittaa kirje tai joku muu vastaavanlainen teksti, yrittää saada esiin jotain, mikä auttaisi mua ymmärtämään. Nyt aamulla mä vaan mietin, että mihin sekään johtaisi, tuskin ainakaan parempaan.
Mikähän oikeasti muuttui? Kysyin sitä kun riideltiin. "Mistä tää kaikki alkoi?" Miksi se täydellisyys mikä oli, romahti kuin hatara korttitalo? Se vastasi, että kaikki alkoi siitä kun se oli kipeä, eli siitä meidän ensimmäisestä riidasta. Mut mä en usko. Se alkoi jo aikaisemmin, mulla oli jo aikaisemmin kurja olla. Jos mulla ei olisi ollut, mä en olisi ottanut sitä kurjuutta puheeksi, eikä siitä olisi kehkeytynyt sellaista draamaa. Ei, kyllä se alkoi jo ennen sitä riitaa. Ja mä kuvittelen löytäneeni sen hetken, kun mies alkoi olla stressaantunut ja ahdistunut, alkoi tulkita mun sanomisia kritiikkinä ja ajatuksia hyökkäyksinä omiaan vastaan. Se oli silloin, kun pilven polttaminen väheni. Tai jäi. Miten sen nyt haluaakin sanoa. Silloin, kun sitä ei ollutkaan enää rajattomasti saatavilla.
Mä nauroin elen ittekseni tuolle huomiolle, joka on niin hillittömän looginen, että sitä ei vaan nähnyt. Ja oikeasti, koska kyseessä on minä, mitä muutakaan voisi olettaa? Mä nauroin tälle kaikelle järjettömyydelle. Saattoipa olla, että yksi kaverikin räjähti nauramaan tän takia. "Nea, mistä sä oikeen revit noita ihmisiä?!" Eh. Niin. Oikeastaan netistä, mikä itsessäänkin on jo huvittavaa. Niin sosiaalinen ihminen kuin mä olenkin, mulla on kavereita oikeassa maailmassa, mä näen niitä ja nautin niiden seurasta, niin... Ne ihmiset, jotka on kiinni elämässä samalla tavalla kuin minä, tekevät asioita joita mä itsekin teen, elävät tällaista tavallista arkista elämää... Liian usein tulee sellainen olo, että mä en saa mitään uutta. Mun ei tarvitse yrittää ymmärtää ja haastaa itseäni näkemään asioita jollain toisella tavalla, koska mä näen sen jo niin. Se on normaalia, tavallista, tuttua. Kavereiden kanssa se on ihan täydellistä, mutta suhteissa mua viehättää suunnattomasti sellainen "vaativampi vastavuoroisuus", sellainen, että ihan oikeasti ratkaisevissakin asioissa toisinaan joutuu venyttämään ajatusmaailmaansa. Ei se ehkä fiksua ole, mutta se tuo haastetta ja jännyyttä elämään.
Mutta tosiaan, pilvi. Miksen mä tajunnut tota aikaisemmin? Mä muistan heti silloin miettineeni, että se oikeasti on kireämpi ja ehdottomampi, kuuntelee mua vähemmän, puhuu vähemmän, on läsnä vähemmän. On vähemmän sinut seksuaalisuutensa kanssa, on jotenkin paljon etäisempi ja hailakampi.
Tuskin tuo kaikkea aiheutti, mutta ehkäpä se ainakin toimi tarvittavana sysäyksenä kohti riitelyä ja turhaa tuskaa. Vihaisuutta, ärtyisyyttä ja stressiä. Ja lopulta mä sitten olin se, johon kaikki kulminoitui, kun satuin olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, olemaan väärällä tavalla läsnä ja liian kärkäs sanoissani.
Tää maailma on kyllä mahtavan ironinen paikka. Jos ei ongelmia synny milloin mistäkin aineiden käytöstä, niin vähintäänkin sitten siitä, että ei käytä mitään. Jumalauta sentään.
Mun pitäis varmaan alkaa laittaa herätys säännönmukaisesti vähän aiemmaksi, kun yöllä tuntuu kasaantuvan kauhea määrä ajatuksia päähän, ja niiden purkaminen tänne on melkein kuin välttämättömyys. Tän seurauksena sitten iskee taas kauhea kiire, kun pitää pukea, lenkittää hurtat ja yrittää vielä laittaa ittensäkin edes jossain määrin kelvollisen näköiseksi. Ääk.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti