Mulla oli täällä kaveri jokusen päivän pitämässä seuraa. Ihana ihminen, mun koti on sen jäljiltä hirmuisan siisti ja kaikkea. Pelasti kyllä niin mun alkuviikon. <3 Öisinkään ei tarvinnut ahdistuilla, kun oli unikaveri. Hitto, tuollaisia ihmisiä kun olisi enemmän, maailma olisi ihan äärimmäisen ihana paikka. Tänään aamulla lähti takaisin kotiinsa (... Jyväskylään), ja nyt on ihan hiton hiljaista.
Mä yritän tässä parhaani mukaan pysyä positiivisena, mut helvetti että voi olla vaikeaa. Heti kun on yksin ja hiljaisessa kämpässä, pää yrittää levitä. Kaikesta, siis aivan kaikesta, tulee eksä mieleen, ahdistaa ja on paha olla. Niin kauan kun on ääntä ja ihmisiä, mä pystyn sulkemaan kurjat ajatukset pois, yksinään se on järkyttävän vaikeaa. Mulla on aivan jumalaton ikävä niitä kaikkia hyviä hetkiä, sitä kun sai katsoa toista jammailemassa tai viheltelemässä ruokaa laittaessa, hellyyttä ja läheisyyttä, naurua ja iloisuutta. Hölmöjä vitsejä, autoa ajaessa toisen kättä mun reidellä. Seksiä. Lenkkejä koirien kanssa, kauppareissuja ja ihmeellisiä ruokia. Sitä kun se puhui mulle ranskaa, tai kun sai kuunnella sen puhuvan sitä muille. Voi luoja että voikin oikeasti kaivata. Jostain syystä ne hetket nousevat nyt vähän väliä mieleen, muistuttavat kaikesta siitä ihanasta mitä oli. Vastapainona mulle nousee välähdyksiä riidoista, kaikista niistä sanoista jotka mua loukkasi. Mä muistan sen katseen, kuin olisin joku aivan täysin vieras ja arvoton, joku joka pitää muuttaa hyväksi tai vähintään kelvolliseksi. Kuva siitä, kuinka se heittää telkkarin lattiaan ja kiroaa kuinka mulle ei voi puhua uhkailematta väkivallalla. Herjaa siitä, että mä säikähdän, antaa kovin suoraan ymmärtää että mä oon huono jo senkin takia. "Enhän mä edes koskenut suhun."
Ihan liikaa tunteita. Rakkaus - melkein epäterveen palvonnan puolelle menevä sellainen - intohimo, hellyys. Pelko, ahdistus. Turvallisuus ja turvattomuus. Ristiriitoja ristiriitojen perään. Mies, joka välillä sanoo jotain ja antaa toimillaan ymmärtää jotain muuta, välillä puhuu puhtaasti ristiin itsensä kanssa - eikä edes itse ymmärrä sitä. Epävarmuus. Lämpö, kylmyys. Suunnattoman suuri huolehtiminen ja välittäminen, joka kuitekin loppuu täydelliseen välinpitämättömyyteen.
Miten neljään kuukauteen voi mahtua niin jumalaton määrä tunnetta? Ääripäästä toiseen, laajemmalla skaalalla kuin pitäisi mitenkään olla mahdollista?
Mulla on kylmä. Haluisin vaan paikan, jossa vois olla rauhassa omilta ajatuksiltaan. Mä kaipaan jotain turvallista, pysyvää. Helvetti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti