On se hienoo

"Huominen on utopia, en tunne arkea."

Hieman meinaa väsymys painaa. Olisi hirveä määrä kaikkea mahdollista tehtävänä, mutta liian vähillä unilla tuntuu aika mahdottomalta yrittää väsätä mitään järkevää kasaan. Noh, on tässä vielä tämä ja huominen aikaa, ehkä sitä voisi vaikka koko huomisen pyhittää tuulivoimaprokkikselle niin saattaisipa vaikka onnistuakin siinä!

Mulla on ollut jotenkin tosi vaihteleva olo. Vkl mun seuraksi saapui mr Z. Oli oikeasti aivan loistava tyyppi, mulla oli oikeen kivaa ja sainpahan nauraa taas jokusen hetken tarpeisiin. En muista, oonko ikinä törmännyt ihmiseen, jolla on niin täysin samanlainen huumorintaju kuin mulla - ja joka itseasiassa muutenkin on hirveän samanlainen kuin minä. Ihmeellinen ikioptimistikälättäjä. Meni kyllä jutut välistä himpun verran levottomiksi, mikä yllätys. Mutta nyt sitten taas mietityttää - mulla oli oikeasti kivaa, tyyppi oli ihan supermukava, ja silleen niin kuin perusfiilis tosi positiivinen. Mutta sitten ongelmat. Mun pää ei oikeen tykkää tällaisesta, jotenkin tulee "syyllinen" olo, kun kehtaa tällain pitää hauskaa. Tuntuu, että pää ihan väkipakolla yrittää saada mua pitäytymään surkeudessa hivenen pidempään. Iskee epämääräisiä valokuvantarkkoja kuvia mieleen kaikesta, mitä ei nyt välttämättä edes haluaisi muistaa.

Eilen olin Helsingissä duunissa taasen, ja Pitskusta vanhempien luo ajellessa iski todella kummallinen olo. Mä ajelin siellä kesällä tosi paljon, kiitos tuon eksän, ja luonnollisesti ne maisemat nostivat tyypin todella selvästi mieleen. Mulle tuli hetkellisesti oikeasti fyysisesti paha olo. Sitten en tiedä mitä oikeasti mun päässä tapahtui, kun mua vaan alkoi hymyilyttää. Ihan uskomattoman hyvä olo. Mun päähän vaan nousi ajatus, että jumalauta, mä olen edelleen mä. Edelleen, vaikka se ihminen yritti parhaansa mukaan tehdä musta jotain unelmiensa kiiltokuvatyttöä, jotain täydellistä vaimoa. Silti, vaikka mun pää oikeasti yritti kovasti lakata toimimasta, mä yhäkin olen minä, vahvasti - ja hitto että se on hyvä asia. Niin monta asiaa kuin voikin mennä pieleen, niin mieluummin mä katselen niiden pieleen menemistä itsenäni kuin jonain muuna, jonkinlaisena hailakkana heijastuksena siitä mitä mä oikeasti olen.

Hirveän vaikea selittää tuollaista oikeasti valtaisan voimakasta itseyden tunnetta. Sitä, että oikeasti tajuaa, että se oma minuus, oma itseys on jotain, mistä oikeasti on vain pakko pitää kiinni. Jos oikeasti tuo suhde sai mut hetkellisesti unohtamaan sen, niin voin nyt olla aivan hiton ylpeä, että oon saamassa itsestäni taas kiinni. Ei se poista surua, tuskin edes suoranaisesti vähentää sitä, mutta ainakin mulla on nyt jotain, mitä arvostaa - minä itse. Ja loppujen lopuksi se on ainut, mitä mulla edes voi olla. Sitä ei vaan voi päästää katoamaan, ei kenenkään ihmisen takia. Jos joku tietoisesti ja rehellisesti yrittää saada mua muutettua johonkin, onko se oikeasti sen arvoista? Vaikka se joku perustelisi sen sillä, että hän tietää paremmin, on nähnyt enemmän, on tehnyt samat virheet ja tietää miten voi löytää onnen - kannattaako mun oikeasti luopua jonkun toisen uskomusten vuoksi siitä, mihin mä itse olen matkalla? Mun onni ei ole samassa osoitteessa kuin jonkun toisen onni, eikä ainakaan tarkalleen samanlaisen matkan päässä. Mun onni on siinä matkalla, omissa kokemuksissa ja kaikissa tapahtumissa, ja se merkitsee paljon enemmän kuin jonkun muun mulle asettama tavoite. Ja niin sen pitääkin olla.

Jostain syystä mulla on hyvä olla, vaikka tällä hetkellä tuntuukin, että oikeampi vaihtoehto olisi kuolla stressiin ja ehkä vähän syyllisyyteenkin - ensimmäistä yliopistojuttujen ja jälkimmäistä mr Z:n takia. Tosin rehellisesti sanoen en edes tiedä, miksi mun pää yrittää sitä syyllisyyttä mulle tuputtaa. Z tietää missä mun kohdalla mennään ja miksi. Onko silloin väärin tykätä sen seurasta?

"Onks tää itsetuhoo vai elämäniloo, vai onks ne sama asia?"
http://www.youtube.com/watch?v=njD7N7aaVjo Kiitos Nopsajalka tästä. Oisin linkannut ihan videona, mut jostain syystä blogger ei tue moista nyt. Mut eiköhän se linkkinäkin mene. Tän aamun piristysbiisi.