Enkä mä haluu ulos astuu

Täytyy kirjoittaa nopeasti, kun juuri pääsin käsiksi loistavaan artikkeliin, joka on suurin piirtein pakko saada tänään luettua, että saan hivenen lisää aineksia tuohon notaariin työstettäväksi. Lukemista nyt vain haittaa aivan suunnattomasti päässä pyörivät ajatukset, joten pakkohan ne on tänne purkaa.

Yllättäen päällimmäisenä eksä. Siis aivan niinkin mitättömistä asioista tuo nousee mieleen, kuin siitä, että mulla on vaatteissa koirankarvoja. Joo, mullahan ei olisi teippiharjaa, jos hän ei olisi mua varta vasten vienyt kaupassa hyllyyn, jossa niitä odottelee ostajaansa, ja ilmoittanut että tarvitsen sellaisen. Luonnollisesti siis ajatuksenkulku on välistä luokkaa karvaiset vaatteet -> teippiharja -> eksä. Loogista?

Mutta tosiaan, se asia, mikä mulla on nyt pyörinyt päässä. Mä muistan hetkiä, kun esimerkiksi istuskeltiin Suvilahdessa ja tuijoteltiin merta, tyyppi kertoi tarinaa siitä, kuinka eräänä kauniina päivänä siellä oli ollut kavereidensa kanssa polttelemassa pilveä, ja joku oli ilmeisesti vahingossa sitten kaiken kukan onnistunut jättämään johonkin liian lähelle merta, ja koko pussukka oli sitten tipahtanut mereen. No, sinne män, kukaan ei sentään lähtenyt uiden niitä hakemaan. Ihmettelen suuresti. Mutta siis, muistan tuon päivän, tarinat joita mies kertoili. Auringonpaisteen. Kuinka se puhui kielten opettamisesta ja selitti suomalaisesta enkkuaksentista. Ja mä muistan jo silloin olleeni sen seurassa jotenkin... poissa. Muistan sen fiiliksen, kun mietin, että "jaa, mitähän mä tähänkään sanoisin" - ajatuksen, että mun sanomiset ei vain ole sille mitenkään olennaisia. Ja muistan sen fiiliksen toistuneen vähän väliä koko kesän ajan. Suurimmalti osin mua ei haitannut, hiljaa on ihan jees olla välillä. Mutta siinä kohden kun mulla olisi oikeasti jotain asiaa, ja sitä ei kuunnella, se käy melkoisen epämiellyttäväksi.

Jotenkin sitä ihmettelee, miten itselleen pystyykin niin näppärästi oikeuttamaan kaikenlaista, selittämään omat tuntemuksensakin hiljaisiksi. Mä oon miettinyt tässä nyt jo jokusen hetken, onko se ihminen missään vaiheessa nähnyt mua? Oonko mä missään vaiheessa tuntenut sitä? Mitenkään päin. Mä huomaan jo nyt, kuinka se mielikuva, mikä mulla välistä välähtää ikävän hetkellä mielessä, on jotain ihan muuta kuin mitä oli todellisuus. Se on niitä asioita, mitä oli ensimmäisillä kolmilla treffeillä. Herkkyyttä, hellyyttä, hymyä ja naurua. Sen jälkeinen ihminen on jäänyt mulle pelottavan tuntemattomaksi - ja olen aivan varma, että niin on käynyt myös toisin päin. Ihan puhtaasti siitä syystä, että mä olen mieluummin ollut hiljaa kuin sanonut asioita, mitä toinen ei selvästi jaksa kuunnella. Miten tuollaisessa tilanteessa voi sanoa tuntevansa toisen mitenkään?

Hassua. Mä ikävöin mielikuvaa, en ihmistä. Onko tässä mitään järkeä? Ei.

Ja eilen muuten autoa ajaessa mua alkoi naurattaa. Pohdin jostain syystä täydellisyyttä, ja tulin siihen tulokseen, ettei sellaista ole olemassa, se on puhdas mahdottomuus. Siitä nousi mieleen ajatus, että itseasiassa sehän tarkoittaa, että kaikki on juuri niin täydellistä kuin voi olla - mun elämä mukaanlukien. Tuli hirmuisan hyvä mieli. Tän päivän syksyiset tuulet ja harmaa sää vähän latisti tuota elämäniloa, mutta on mulla silti loppujen lopuksi aika hyvä olla. Elämä on kivaa, vaikka ei menekään ihan suunnitelmien mukaan.