Mä en tiedä mitä uskoa enää edes omissa ajatuksissaan. Mä kirjoitin joskus kauan sitten eksän kaverille siitä, että tuo eksä vaikutti aika ahdistuneelta tai ehkä jopa masentuneelta, ja sanoin, että voisi ehkä hieman katsoa perään, jos vain yhtään on mahdollista. Nyt se vasta oli sen huomannut ja vastasi. Ja siis vastauksen sävyssä tms. ei mitään, mikä ois huonoa, ei, mutta seurauksena mua oksettaa, mä tärisen ja mulla on kylmä. Mä oon repinyt elämästäni irti kaiken mikä siihen ihmiseen liittyy, ja tollanen pienikin kosketus johonkin saa mulle järkyttävän olon. Mä kuvittelin, että se ois jo jäänyt, tällanen lamaannuttava ahdistus.
Koskahan mä oikeesti selviän tästä? Niin, että voin katsoa taaksepäin, ja sanoa että niinhän sen nyt oli hyvä mennä, oikeasti. Niin, että voin oikeasti rehellisesti sanoa, ettei ainut asia mitä mä muista ihmisistä etsin, ole joku piirre, jota siinä miehessä oli, joka on tuttua ja jotain mitä mä rakastan.
Juma. Tekis niin mieli käpertyä sängylle sikiöasentoon ja parkua elämän kurjuutta. Sen sijaan taitaa olla korkea aika lähteä koirien kanssa lenkille ja siitä sit töihin, että pääsee sitten mahdollisimman aikaisin pois ja saa jatkaa töitä opiskeluhommien muodossa kunhan takaisin pääsee.
Että voi olla ihmisellä ikävä. Niin jäätävän kauhea ikävä, että oikeasti sattuu. Kovaa. Tää mun elämä on edelleenkin yhtä tuuliajoa, välillä hyvä, välillä huono. Kyllä ne hyvät hetket on voittamaan päin, mutta... Just nyt tais iskeä niin kovaa vasten kasvoja, että hetki taas menee keräillessä itseään kasaan.
Ihan hillittömän yksinäinen olo. Kurkkua kuristaa ja nieleskelen oksennusta, vaikken tosiaan oo aamupalaa saanut syötyä. Ehkä jossain kohdin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti