Taidan olla aika risa. Aika tosi risa.
Mun elämä on ihan sekaisin, mä oon totaalisen kateissa kaikesta. Tuntuu, että kaikki on oikeestaan liikaa, saan tapella että saan ihan normaalit asiat sujumaan. Siis esimerkiksi syömisen. Puhumattakaan nukkumisesta.
Eilinen päivä oli oikeesti ihan kiva. Mä näin kivan tyypin, kävin sen kanssa kastelemassa kengät Arabianrannan pitkospuilla (jotka oli ihanan jäässä ja liukkaat, vähän meinas päätyä välistä mereen). Juoruttiin kaikkea turhaa ja käytiin juomassa glögiä. Oli oikeasti kauhean mukavaa.
Mut jumalauta. Mä oon aivan totaalisen urpo. Kirjoittelin parille kaverillekin, ettei tässä oo mitään järkeä. Nyt kun periaatteessa on vähän enemmän aikaa, eikä koko ajan juokse pää kolmantena jalkana milloin mihinkin, alkaa oikeasti pää hajota ihan kokonaan. Mä kerään ittelleni ongelmia, ihan tietoisesti. Hukutan itteni tekemiseen, menemiseen, miehiin, irtosuhteisiin, uusiin tuttavuuksiin, opiskeluun, töihin, mihin vaan. Jatkan ja jatkan, peitän kaikki oikeat ongelmat yksittäisillä, melkein helposti selvitettävillä versioilla. Mut ei tää toimi - ongelmat ihan oikeasti tuntuu eskaloituvan. Ne kasaantuu, kerääntyy, ja hajottaa aivan saatanasti.
Mä revin itteäni ihan tarkoituksella hajalle sisältä käsin. Miksi? Mitä helvettiä, oikeasti?
Mä oon niin jumalattoman kyllästynyt tähän. Oon 16-vuotiaasta lähtien ollut koko ajan duunissa opiskelujen ohella. Oon jatkuvasti tehnyt enemmän kuin mihin mulla oikeasti ois resursseja, ajanut itteäni koko ajan ahtaammalle. Suoritan, suoritan, suoritan ja suoritan. Miksi? Ketä mä yritän sillä miellyttää? Itteäni? Muita? Mitä mä sillä saavutan? Muuta kuin pahan olon, joka jossain kohden aina leviää käsiin ja todennäköisesti hajottaa mun ympäriltä suunnilleen kaiken mistä pidän - ihmissuhteet yleensä ensimmäisenä.
Mä yritän uhrata itteni muiden edestä, varsinkin mitä tulee läheisiin ihmissuhteisiin. Laitan muut itteni edelle, enkä tajua lainkaan, että joskus terve itsekkyys voisi oikeasti olla ainut oikea vaihtoehto. Mä annan itsestäni niin paljon liikaa, että jossain kohden se vetää mut aivan jumiin, henkisesti. Se näkyy seksuaalisuudessa, se näkyy kaikessa. Mä oon aina ollut seksuaalisesti risa, ekan kerran kun mihinkään seksuaaliseen toimintaan reaalielämässä tutustuin, kun 13-vuotiaana mua ~6 vuotta vanhmpi, käytännössä täysin tuntematon jätkä painoi mut kirkon porttia vasten ja yritti repiä vaatteet mun päältä ja tunki sormet mun sisään. Mä oon sen jälkeen suorastaan hakenut ongelmia tolla saralla, ja oon niitä kyllä ihan kiitettävästi kerännytkin. Ja näyttäis kovasti siltä, että tää sama pyrkii ihan oikeesti nyt leviämään koko elämään.
Viimeisin suhde tais olla ensimmäinen, missä mä pystyin ihan oikeasti käsittämään, että seksi voi olla, ja onkin, läheisyyden osoitus, ihan oikeasti. Vaikka molemmat osapuolet oli seksuaalisesti - ja varmaan muutenkin - hajalla.
Mut miksi, MIKSI tää haluaa nyt repiä mua hajalle muutenkin? Tai käytännössä - miksi mä yritän hajottaa itteäni tän avulla? Miksen mä vaan pysty sanomaan, että jumalauta, nyt alkaa riittää? Miksi mä annan mun pään rakentaa kaikkia negatiivisia rakennelmia, uskotella mulle että tää on ihan jees. Että on ihan okei tehdä kaikkea paskaa ja elää elämää, josta ei todellakaan pidä. On okei loukata muita ja piestä ittensä siitä jälkikäteen. On okei loukata itseään. Jatkuvasti. Missä vitussa mun itsekunnioitus on?
Kun ei tää vain ole okei. Mulla on yksi minä, yksi elämä, ja mä oikeesti ansaitsen sen, että edes yritän tehdä asioita joista nautin. Miksi se on mukamas niin jumalattoman vaikeaa toteuttaa?
Mä oon tällä hetkellä aivan umpisolmussa itteni kanssa. Kai tää tästä taas johonkin suuntaan aukeaa, jossain vaiheessa. Nyt ainakin on jonkin sortin lähtökohdat valettu, mä pystyn katsomaan omaa toimintaani edes jossain määrin kriittisesti. Ja tän on oikeasti loputtava. Mä en halua enkä ansaitse tätä, puhumattakaan kaikista ihmisistä, jotka tän takia saa kärsiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti