Enpä oikeasti rehellisesti uskonut, että tuosta voisi olla jotain apua. Mun kokemukset päätohtoreihin sun muihin rajoittuvat yhteen psykologiin, jonka kanssa tultiin siihen tulokseen, että siitä tuskin on mulle erityisemmin apua. Tuo kyseli vähän ja kuunteli hetken. Sitten totesi, että mitä jos pysähtyisin hetkeksi, olisin hiljaa ja kuuntelisin omia ajatuksia ja tuntemuksia. Taisin hivenen hajota siinä.
Kai sitä on niin totaalisen tottunut sivuuttamaan omat tuntemuksensa, että ne pystyy peittämään tarvittaessa sitten vaikka puhumalla. Defenssinä sekin toimii, tarpeen tullen. Eli aika usein. Hassua huomata tällaista, tajuta että selviytymiskeinona toimineet asiat onkin ehkä todellisuudessa tapoja väistää ongelmia.
Mulla on nyt ihan hillittömästi taas ajateltavaa ja pohdittavaa. Mun ei tarvinut hirveän paljon edes puhua, kun tuo tyyppi tajusi aika hyvin missä mennään. Nyt sitten voi miettiä kysymyksiä mitä se kyseli, ja katsella tekstejä joita se antoi mukaan luettavaksi.
On kyllä hillittömän tyhjä olo. Kenen elämää mä elän? Mitä mun elämä on? Mitä mä haluan? Mitä mä pakenen kun väistän tuntemuksia ja ajatuksia suorittamiseen ja kiireeseen? Miksi mä elän näin? Hillitön määrä kysymyksiä, eikä mihinkään vastauksia. Tuntuu siltä, että nyt ihan oikeasti on aika antaa hetkeksi olla ja keskittyä itseen ja omaan olemiseen. Oon aivan helvetin väsynyt, puhkipalanut, loppu, kuitti. Enkä rehellisesti yhtään ihmettele, kun hetkeksi jään miettimään, millaista mun elämä on ollut viimeiset vuodet.
Nyt vois lähteä hetkeksi nauttimaan auringosta. Sitäkään ei oo turhan paljon tullut tässä nähtyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti