Paljonko tarvitaan

Maailma on outo paikka. Mä kävin juttelemassa lekurille, kertoilin millaista mun elämä tällä hetkellä on ja kysyin, mitä kannattais tehdä, että pää ei päättäisi kaiken kiireen ja ahdistuksen keskellä hajota. Se tuijotti mua ihan ihmeissään, ja kysyi, miten ylipäätään on mahdollista selvitä tästä määrästä duunia mitä mä teen. Juteltiin pitkät tovit, ja oli oikeasti hirvittävän mukavaa! Noh, se sitten totesi, että vaikuttais kovasti siltä, että mun on pakko vaan ottaa iisimmin, määräsi saikkua jouluun saakka ja lääkkeet nukahtamisen helpottamiseksi. Katsotaan toimiiko vaiko eikö.

Laitoin jo tänään viestiä ympäristöoikeuden proffalle ja kysäisin, mitä tällaisessa tilanteessa tehdään. Vastauksen sain samoin tein, ja kuulemma on ihan musta kiinni, miten haluan tuon suorittaa. Tarvittaessa voin olla saikulla vaikka koko ajan, kirjoittaa myöhemmin parista seminaarityöstä arviot ja palauttaa oman työni keväällä, tai sitten mennä seminaareihin vaikka keskeneräisen työn kanssa ja tehdä sen sitten valmiiksi kun jaksaa/pystyy.

Mä oon suoraan sanottuna aivan hillittömän ihmeissäni. Oon jotenkin aina ollut sitä mieltä, että se, että asioita ei jaksa, ei vain ole vaihtoehto, ei mulle. Ihan naurettavaahan se sinällään on, jokaisella tulee jossain raja vastaan. Mutta mä pidän edelleenkin ihan ihmeellisenä sitä, että muut ihmiset näkee asian niin selvästi, siis sen, että se raja oikeasti on jossain - ja ilmeisesti yleensä kohtalaisen paljon alempana kuin mulla. Viime viikolla (mahtoikohan se olla silloin...?) geologian laitoksella eräskin mikroskopointia opettava herra totesi mulle, että "Nea hei, sulla on hirveän monta rautaa tulessa, ethän vaan polta itseäsi tossa loppuun" tms. Yksi geologian parhaista puolista on se, että laitoksen porukka on oikeasti ihan mahtavaa.

Mutta joo, nyt mä tässä sit yritän miettiä, mitä mä pystyn ja jaksan tehdä, ja pohdiskelen mitäs sit. Notaarin osalta oon pitänyt tän päivän vapaata, ja aattelin huomenna kattoa jos siihen saisi jotain lisää, ja pari pv voisi sitten käyttää omaan pohdintaan ja rakenteen järjestelemiseen. Sitten saisi torstaina palautettua edes jonkinmoisen raakileen, jota lähteä rakentelemaan sitten rauhassa eteenpäin. Muiden hommien osalta taitaa olla tiedossa aikalisä, kattelee sitten tipan myöhemmin mitä niiden suhteen tekee.

Huh, oikeasti mun olo parani huomattavasti jo siksi, että mä voin oikeasti nyt sanoa, etten vaan välttämättä tee kaikkea. Pitäisi kai opetella sanomaan joillekin hommille ei hivenen aikaisemminkin. Ja ottaa vähän mallia Vinhasta. Se makoilee ketarat kohti kattoa, suu auki ja silmät animemaiseen tyyliin nautinnollisesti sirillään. Vähän onnellisen lepakon näköinen, aws.


Kävin muuten eilen reenailemassa aksaa Vinhauksen (ja toki myös Kiusan) kanssa. Sain kaverin mukaan, niin reenailtiin keinua ja rengasta, oli himpun verran helpompaa kuin yksin! Mut keinu oli Vinhasta ehkä maailman jännin juttu. Ei se, että se menee alas kun siinä on päällä. Sitä se ei edes huomannut. Mutta herranjumala, sehän nousee ylös kun siitä tulee pois! Sai keinu aikamoiset haukut kun moista kehtasi tehdä, ja pieni insinöörikoira kävi sen jälkeen tietenkin katselemassa, miten keinu liikkuu kun sitä vasten hyppää ja painaa laudan tassuilla alas. Noh, kaikki pitää toki tutkia...

Kiusa oli omaan hienoon tapaansa vallan kultainen ja teki oikein hyvän vaikutuksen myös mahdolliseen pennunostajaan, joka tuli katselemaan. Pennutussuunnitelmathan on kasvattajalla nyt vallan selvillä, ja kunhan nyt juoksu Kiusalla joskus kenties helmikuussa alkaa, jää Kiusnau sitten äitiyslomalle oottelemaan pentusia. Aika hurrjaa, ellen sanoisi.

Lisäilen muuten tuonne elukkasivulle vaivalla kuvatun, lähes onnistuneen otoksen noista kahdesta koirasta. Korkeudessa Vinha on mennyt kyllä reippaasti ohi, mutta silakka se on yhä. Taitaa sellaiseksi myös jäädä. Ja laitan saman kuvan myös tähän, varmuuden varoiksi.