Mun elämä

Mä meinasin alkaa kirjoittaa, että pitäisi ryhdistäytyä. Unohtaa koko paska ja antaa olla. Mutta sittenpä mieleen palasi eilinen keskustelu, jossa pohdin nimenomaan toisin päin - että pitäisi antaa ryhdistäytymisen olla. Lopettaa kaiken surun pakeneminen töihin, opiskeluihin, uusiin ihmisiin ja kaikkeen mahdolliseen tekemiseen. Mutta ehkä mä nyt tällä ryhdistäytymisellä tarkoitankin nimenomaan sitä, että yritän katsoa niitä hyviä puolia enemmän. Nyt mä oon jokusen päivän ollut aikalailla syömättä, ahdistunut, kärsinyt pahasta olosta ja heikotuksesta. Tän vaan täytyy loppua.

Mä oon ihan burn outin partaalla kaiken opiskelun kanssa, ja varmaan tällainen järjetön stressi nostaa kaiken muunkin paskan pintaan, ihan varmuuden vuoksi, ettei vain olisi liian helppoa. Mun pää on ihan sökö, ja huomaan tekeväni entistä huonompia ratkaisuja, mitä vain saadakseni ajatuksia pois opiskeluista, ahdistuksesta ja stressistä. Ja sitten hetken päästä ihmettelen, kun hommat kaatuu entistä pahemmin niskaan.

Alkaa vähitellen tuntua, että tällä hetkellä tää mun ahdistuskriiseily ei oikeasti ole yhtään sitä, mitä mä ajattelin. Ei ehkä eroängstiä eikä välttämättä puhtaasti mitään stressiin liittyvääkään. Mua turhauttaa mun elämä, kaikki tässä tällä hetkellä. Opiskelut, työt, ihmissuhteet. Mua ahdistaa tulevaisuus, kun en näe siellä mitään sellaista, mitä haluaisin. Ja täähän on oikeasti aivan naurettavaa! Mulla on mielettömän ihania ihmisiä ympärillä, ihana kämppä, opiskelen kivoja juttuja ja teen töitä sen verran että raha riittää edes kohtalaisen mukavaan elämään. Mikä hitto tässä muka olisi pielessä?

Mä en ilmeisesti oikeasti vain osaa olla odottamatta jotain kivaa tapahtuvaksi. Ja nyt sellaista kivaa ei ole. Ei ole miestä, jonka luo mennä nauttimaan kaikkien pakollisten kurjien asioiden jälkeen. Ei ole mitään selkeää "uranäkymää", ei edes haavetta siitä, mitä sitten kun joskus näistä opintokiireistä selviää. On vaan velvollisuuksia velvollisuuksien perään, pakollisia hommia. Pakko herätä, pakko tehdä hommia, pakko hoitaa koirat, pakko tehdä vähän lisää hommia. Pakkoa yritän paeta tutustumalla uusiin ihmisiin, deittailemalla, käymällä baareissa tai yökerhoissa, flirttailemalla - ja noista vain ensimmäinen on jotain, mistä voin oikeasti sanoa pitäväni. Muu on lähinnä jotain, mikä pitää ajatukset poissa.

Yritän tässä samalla syödä, ruoka maistuu edelleen aivan kamalalta ja saa pahan olon vielä pahemmaksi. Ja aika tuntuu menevän ihan liian kovaa vauhtia. Mun pitäis opiskella nytkin. Jumalauta. 

Pitäis kyllä oikeasti ryhdistäytyä. Luulen vaan pahasti, että se vaatis lomaa, sellaisen pätkän elämässä, ettei tarvitsisi kaikkea stressata koko aikaa. Mulle on kasaantunut nyt ihan liikaa hommia, ja kun pää ei muutenkaan ole kovin hyvässä jamassa, niin stressi tekee tästä vielä paskempaa.